— Ne tuoksuavat melkein liian väkevästi, — sanoi Kaija, lykäten hihallaan muutamia syrjään. — En ole milloinkaan nähnyt niin paljoa pääsiäisliljoja yhdessä paikassa.
— Minä pidän niistä, — virkkoi setä Frans, — ottaen muutamia kappaleita käteensä. — Niistä johtuu mieleeni muuan kummallinen, pieni hautuumaa, jonka näin poikana. Se oli Jyllannissa, ylämaassa, jonne olin joutunut kesälomalla kerran. Pieni se oli ja autio, mutta seurakuntalaisten oli tullut tavaksi istuttaa pääsiäisliljoja kaikille haudoille. Niitä oli kirjavinaan joka paikassa. Pääsiäisenä siellä haudat yhtenä kultana kellersivät, ja auterena nousi tuoksu ilmaan tuhansista kukanteristä. Kaikki ne siellä veisasivat pääsiäisvirttä. Usko minua: en ole ikinä kuullut ihanampaa pääsiäishymniä.
— Sinä kuulet aina niin paljon ihanaa…! — virkkoi Kaija, myhähtäen, hajamielisenä. Hän ei tiennyt miksi, mutta äkkiä tuntui niin painostavalta. Mitään ajattelematta, hän otti kukkaset setä Fransin kädestä. Tuokion kuluttua hän nousi ja kokosi kaikki kukkaset pöydältä ja pani ne akkunalaudalle.
— Miksikä noin? — kysyi setä Frans kummastellen.
— En tiedä, — vastasi Kaija, — iski mieleeni vain.
Heti aamiaisen jälkeen aikoi Kaija lähteä merenrannalle, mutta setä Frans sanoi ensin kirjoittavansa kirjeen. Lähteköön Kaija vain edeltäkättä pojan kanssa; hän tulee vähän ajan perästä.
Hän suuteli Kaijan kättä, sormuksen kohtaan juuri, ja myhähtäen painoi Kaija lämpöiset huulensa samaan paikkaan.
Ovella seisoi setä Frans, katsellen heidän tanssiansa päivänpaisteista tietä myöten, — sillä astuneet he ei, vaan tanssivat: Kaija kevein, iloisin askelin, poika lyhyin hypyin, ja kun hän siinä ajatteli, että nuo kaksi ovat nyt hänen omiansa koko elinajan, — silloin hänet valtasi onnentunne, niin voimallinen, että hän ehdottomasti otti sydämestään.
Niinkuin on olemassa suruja, niin kirpeän tuskallisia ja niin raastavan epätoivoisia, ikäänkuin olisivat saaneet armon iskeä uhrinsa heti kuolijaksi, samoin on ilojakin, niin valtavia, että luulisi niitten repäisevän rinnan kahtia.
Setä Frans oli vähitellen niin tottunut äkillisiin iskuihin, että jos hänen päällensä tällä hetkellä olisi kova suru sälytetty, niin hän olisi sen kantanut voimakkailla harteillaan kautta koko elämänsä, mutta tämä nyt hänelle suotu onni oli yht'aikaa niin suuri ja niin uusi, ett'ei hän kestänyt sitä.