Hän astui verkalleen tupaan. Tuo kirjeen kirjoittaminen oli ollut pelkkä tekosyy. Oikeastaan hän oli tuntenut tarvitsevansa lepoa.
Hän istahti tuvan nurkassa pienen pulpetin ääreen, joka toimitti kirjoituspöydän virkaa. Ja välittömästi, ilman varsinaista aikomusta, hän otti povitaskustaan esiin vanhan säästöpankki-kirjan ja alkoi hajamielisenä selailla sitä.
— Hyvä on, että aikoinani panin pojankin varalle jotain, — luuli hän ajattelevansa. — Tästä puolin ei säästöistä puhettakaan.
Hän myhähti ja selaili edelleen, ajatellen jotain aivan toista…
Kirja oli asetettu Hellen nimelle.
Monen vuoden kuluessa hän oli uskollisesti pannut säästöön Kaijan varalle, mutta Hellen syntymästä saakka oli kaikki siirretty pojan nimiin. Uusi kontto oli avattu sinä päivänä, jolloin Kaija ensi kertaa oli puhunut lapsesta.
Hän pani kirjan pulpetille ja nousi ylös. Hän tunsi äkillisen puistutuksen; häntä vilutti… Hän astui akkunaan. Lämpimänä, leveänä juovana hulvahti päivänpaiste häneen.
— Sinä ihana aurinko! — lausui hän välittömästi. Hän kuuli jotain räpytystä ruutua vasten: perhonen leyhytti siinä siipiään. Heti sen jälkeen hän kuuli kottaraisten vihellyksiä. Hänen mieleensä johtui vanhasta aamulaulusta se säe, jossa puhutaan linnuista:
"he elosta, valosta kiittävät riemuisin kielin."
— Kun kerran itse siivet saan, — mietti hän, — niin ensi työkseni lennän Jumalan valta-istuimen juureen kiittämään riemuisin kielin Kaijasta ja pojasta.
Hän myhähti niin omituisesti. Ei hän itsekään tiennyt, miksikä hän nyt juuri tuota ajattelee… se oli tullut muutoin vaan.