Hänestä tuntui jotain nousevan hänen otsalleen, jotain hikipisarain tapaisia, ja hän aikoi vetää nenäliinan taskustaan, pyyhkiäkseen ne pois.
Samalla hän otti taskustaan pienen paperinkin esille. Se oli muuan kirje, jonka hän vuosi sitten oli kirjoittanut Kaijalle, ja jota hän siitä pitäin oli taskussaan säilyttänyt.
— Nyt minä sen revin rikki, — arveli hän; — saatanhan nyt kaiken sen sanoakin hänelle. — Mutta äkkiä hän päätti toisin ja pisti kirjeen säästöpankki-kirjan lehtien väliin.
Samalla hän oli kuulevinaan Kaijan äänen hänen vieressään kuiskaavan hänelle, niinkuin eilenkin illalla: "Voi, kuinka minä rakastan sinua… rakastan… rakastan sinua, Frans!" Hän oli näkevinään hänen kulkevan kapeata metsäpolkua, taluttaen Helleä kädestä ja toistaen uudestaan ja yhä uudestaan noita sanoja sillä hehkuvalla äänen helyllä ja sillä syvällä tunteellisuudella, joka ainoastaan hänen äänessään asui: "Voi, kuinka minä rakastan sinua… rakastan sinua…!" Ja tuo ajatus teki setä Fransin niin onnelliseksi, niin sanomattomasti, niin riemullisesti, niin täydellisesti onnelliseksi!
Hän oli kuulevinaan Kaijan kutsuvan häntä ja nousi ylös, mennäkseen häntä vastaan. Mutta samassa jalat pettivät. Hän horjahti takaperin, löi päänsä kovasti pulpetin laitaan ja kaatui sitten raskaasti lattialle. Verta tirskahti moniahta pisara pienestä haavasta niskaan… mutta sitä hän ei tuntenut enää… hänen sielunsa liiteli loittona jo… korkealla yli polkujen kaikkein… kaukana maailmasta, kaukana…
Hymy oli jähmettynyt hänen huulilleen, ja siinä se yhä oli jäljellä todistamassa sitä runsasta onnea, jota hän oli tuntenut.
Ei ole tässä ihanassa maailmassa, tässä kärsimysten maailmassa kukaan kuollut suloisemmin kuin setä Frans:
Hänen sydämensä pakahtui onnesta!
* * * * *
Kaija ja Helle kävelivät metsässä, kevään kukkia poimien. Niitä olikin heillä jo suuri kimpullinen. Kaija haki varsinkin sinivuokkoja, sillä "niistä isä niin paljon pitää".