— Mutta näistä kans! — sanoi Helle, nostaen korkealle muutamia suuria voikukkia.
— Niin kyllä, poimi vaan.
Ja he poimivat, posket lämpöisinä, punaisina ja loistavin silmin.
He vierähtelivät paksussa, pehmeässä sammalikossa ja hyppelehtivät hennossa, vehreässä ruohikossa, välittämättä siitä, että se oli märkää. Väliin he löivät nenänsä vastakkain pulleain mättäitten yli, tavoitellessaan samaa kukkaa. Helle nyki koko ajan vai lyhyitä varsia ja sai usein pelkän terän, ja kun hänen sitten piti kerätä kukat käteensä, putosivat ne hienojen hyppysten välitse maahan yhtä nopeasti kuin olivat maasta nousseetkin. Mutta äidin kukkavihko suureni suurenemistaan ja kävi yhä moninaisemmaksi.
— Tämä pannaan pöydälle hänen eteensä; se saa katsella kevättä hänen silmissään, — ajatteli Kaija. Ja hän poimi poimimistaan uutterin sormin, laulellen:
Sisässä mustan maan,
Sisässä mustan maan
Yhden sielun luo käyn asumaan.
Maasta kauas pois,
Maasta kauas pois
Yhden kanssa mielein lentää sois.
Mutta viimeisessä värsyssä hän äkkiä pysähtyi ja alkoi tähystellä metsän rinnettä kohti, kädellään suojaten silmiään: pitkääpä hän kirjoittaakin kirjettä, koska yhä viipyy!
Selittämätön levottomuus valtasi hänet… se on kaiketi vaan tuommoinen äkillinen ikävän puuska.
— Isä kirjoittaa liian kauan, — virkkoi hän Hellelle. — Nyt paistaa päivää häneen akkunasta. Minä kadehdin aurinkoa. Lähdetäänpäs ja kopautetaan akkunaan.