Ja he läksivät käsi kädessä kiitämään taloa kohti. Kaija pysähtyi pienen arkihuoneen akkunan alla. Toinen puolikas akkunaa oli auki. Hiekka narahteli hänen jalkainsa alla, senvuoksi hän astui varotellen ja viittasi Helleäkin kulkemaan varpaillaan.
Ensin hän kävi piloillaan kyyrysilleen ja kopautti päivänvarjollaan ruutuun… sitten hän pani hattunsa täyteen vasta poimimaansa kevään ihanuutta ja pisti sen akkunasta sisään.
"Minä ruusuja tielles kylvän nyt."
Niin hän laulahti.
Mutta kun ei vastausta kuulunut, nousi hän varpailleen ja kurkisti matalasta akkunasta sisään.
Helle ei enää milloinkaan elämässään unohtanut sitä parahdusta, joka nyt äidiltä pääsi! Se soi hänen korvissaan kauan aikaa vielä… hän heräsi siihen unestaan vielä vuosia jälkeenpäin.
— Äiti! — huudahti poika, tarttuen häntä hameesen. — Äiti, mikä tuli?
Mutta äiti ei voinut vastata. Huuliaan myöten kalmanvaaleana hän syöksi poikansa ohitse tupaan, ja niin huimat olivat hänen liikkeensä, että poika, yhä pidellen hameesta kiinni, kaatui kumoon portaille.
Hän parahti kovasti huutamaan, ei niin paljoa kivusta kuin säikäyksestä, mutta äiti ei hänestä välittänyt. Hän nyyhkytti lattialla ruumiin päällä ja huusi yhä rajummin ja rajummin:
— Frans, Frans! Etkö kuule minua? Vastaa, Frans, vastaa! Ethän ole kuollut, sehän on mahdotonta nyt, kun meille elämä vasta alkoi! Minä en voi antaa sinua pois… en tahdo, en tahdo!… Mutta jos olet mennyt pois… voi!… niin ota edes minut mukaasi! Osoita minulle sen verran laupeutta, että otat minut mukaasi!