Mutta vastausta ei kuulunut.
— Yksin! yksin! — nyyhkytti hän. — Koko elämänajaksi yksin!… Ei iloa enää! Ei iloa milloinkaan enää!
Helle tuli onnahdellen avonaisesta ovesta tupaan ja oli juoksemaisillaan äitinsä luokse, mutta pysähtyi äkkiä ja alkoi kädet seljän takana äkkiä astua takaperin tuon hengettömän olennon ohitse lattialla.
— Hirvittää, — virkkoi hän vain, — hirvittää. Mutta äiti kävi kiihkoihinsa ja kääntyi häneen hehkuvin silmin:
— Mikä sinua hirvittää, poika? — kuiski hän. — Hänkö, joka osoitti sinua kohtaan enemmän kuin äidinrakkautta. Mene!
Ja Helle hiipi kaukaisimpaan nurkkaan ja itki katkerasti. Mutta hetken perästä hän uskalsi jälleen tulla esille ja pysähtyi äitinsä viereen.
— Ei Helleä hirvitä enää, — sanoi hän.
Elämällä on synnynnäinen kammo kuolemaa vastaan, ja tietämättänsäkin oli poika tupaan tullessaan tuntenut samaa. Nyt oli hänen pelkonsa hälvennyt.
Hän seisoi aivan ruumiin ääressä ja toisti luottavalla, hennolla äänellään:
— Ei Helleä enää hirvitä.