Vihdoin hän pani pullean kätensä setä Fransin käteen, mutta hätkähti, tuntiessaan, kuinka kylmä se on.
Kaija ei huomannut häntä ensinkään. Hän oli painanut päänsä vainajan rintaa vasten, kuullakseen sydämen tykytystä, mutta turhaan.
Hänestä tuntui kuin olisi hän koko ajan huutanut kovalla äänellä, mutta todellisuudessa olivat huulet lujasti puristuneet yhteen. Ei äännähdystäkään niistä.
— Äiti! — virkkoi poika, vetäen häntä hameesta. — Kutsu isää!
Mutta silloin äiti rupesi nauramaan niin kovaa ja rajusti, että poikanen kauhistuneena juoksi ovelle, ja emäntä tuli ulkoa, kaikki säikähtäneet lapset perässään.
— Herra siunatkoon! — huudahti emäntä, tehden ehdottomastikin ristinmerkin. — Lyhyet oli hää-ilot!
Raskaita, määränperäisiä askeleita kuului samassa ulkoa. Kalastajat ne siellä palasivat takaisin. Emäntä juoksi avonaiseen akkunaan ja viittasi heille:
— Tulkaa, hyvät ihmiset, auttamaan!
Miehet tulivat verkalleen ja pysähtyivät ääneti ovelle. Salavihkaa he pyyhkäisivät kyyneleet, joita tipahteli alas ruskeille, päivettyneille poskille… Kaksi heistä nosti sitten ruumiin varovasti ylös, niin keveästi kuin olisi ollut lapsen ruumis vain. Kolmas nosti Kaijan ja kantoi hänet hellästi makuuhuoneesen, laskien hänet vainajan viereen. Ääneti he sitten jälleen hiipivät pois. Ei tehnyt heidän mieli puhua.
Emäntä, joka seisoi Helle sylissään, yritti varotellen huomauttamaan: eiköhän rouva ottaisi poikaa viereensä, tämä kun on niin kovin suruissaan. Mutta Kaija ei kuullut hänen sanojaan.