Tällä hetkellä ei pojassa ollut hänelle lohdutusta…, syytöstä pikemminkin: olihan hän kerran ennenkin uhrannut setä Fransin hänen tähtensä! Olihan hän huutanut silloin Herran tykö: Pelasta poika! Pelasta hänet, maksoi minkä maksoi!… Ehdottomastikin hän käänsi nyt silmänsä pojasta pois joka kerta kuin tämä läheni. Vihdoin vei emäntä Hellen omalle puolelleen, ja puolen tunnin perästä poika kuului jo telmivän siellä muitten lasten kanssa.
Kaija istui kyyrysillään vuoteessa koko päivän, yhä tuijottaen noihin hienopiirteisiin, kalpeihin kasvoihin vieressään. Hän näki, kuinka juonteet kangistumistaan kangistuvat… kuinka iho pingoittuu ja kellastuu… huulet käyvät sinisiksi.
Hän kietoeli sormensa ympärille pehmeätä hivuskihermää, joka oli pudonnut vainajan ohimolle, ja uudestaan, yhä uudestaan hän painoi suunsa noita kylmiä huulia vastaan, jotka hän eilen oli suudellut niin lämpöisiksi.
Hän vietti nyt surun juhlahetkeä… keskellä kuoleman kamalan hiljaista ylevyyttä… kaikki muu maailmassa tuntui hänestä nyt niin pieneltä. Itse Hellekin, joka hamaan tähän päivään asti oli rajattomasti hänen olemuksensa täyttänyt ja ollut kuin osa häntä itseänsä, — Hellekin oli hänen mielestään nyt niin pieni, niin kaukainen.
Tuntui kuin ei hänellä enää olisi mitään tekemistä Hellen kanssa, istuessaan tuossa ja katsellessaan lempeänsä kadonnutta.
On aikoja naisen elämässä, jolloin lapset ovat hänelle pääasia… hän on kärsinyt tuskia heidän tähtensä… he ovat tarvinneet häntä… he ovat tyydyttäneet hänen rakkautensa janon, hänen pyrkimyksensä saada osoittaa hellyyttä ja uhrautuvaisuutta… mutta kun kuoleman suuri hetki lyö, silloin mies ja vaimo jäävät jälleen kahden kesken, ovat yhtä kuin ennenkin… kaikki muu jää syrjään… ja silloin nainen huomaa, kenenkä omana hänen sydämensä on ollut.
Jotain tällaista lienee Kaija tuntenut, vaivalloisesti noustessaan ylös ja lukitessaan kummatkin ovet, sekä arkihuoneen että eteisenkin, jott'ei kenkään, ei edes Hellekään, pääsisi sisään.
Hän ei tiennyt itsekään, mikä kalvava katumuksen tunne hänen sisimpiänsä jäyti, hänen istuessaan tuossa, vainajata katsellen ja tajuttomasti huojutellen ruumistansa. Mutta äkkiä hän huomasi, mitä se on, ja silloin hän parkuen heittäysi hänen päällensä.
— Minähän olen sinut surmannut! Minä olen sinut surmannut! — vaikeroi hän. — Ensin minä kavalsin sinut toisen miehen tähden, ja kun minun sitten oli valittava sinun ja pojan välillä, minä valitsin pojan! Nyt on Jumala rangaissut minua!
Ja tuo ajatus hirvitti häntä niin, että hän istui kokonaisen tunnin, kyyneltäkään vuodattamatta, kädet polvensa ympärillä, eteensä tuijottaen.