Äkkiä hän tunsi ruumiissaan vilunväreitä ja tietämättänsäkin nousi ylös kävelemään lattiata edestakaisin.
— Äiti! Äiti! Päästä sisään! — kuului hento ääni ulkoa, ja hän avasi hiljaa oven, mutta sulki sen jälleen heti, kun poika oli tullut sisään.
Helle kulki ääneti lattian poikki. Hänellä oli pieni esiliina täynnä kevään kukkasia.
— Isän kukkasia! — virkkoi hän, ojentaen tuoksuavaa tukkua äitiä kohti. Kaija sieppasi ne joutuisasti ja pisti vainajan pääpuoleen.
— Huomenna poimitaan lisää, — virkkoi hän, — joka päivä me poimimme näin paljon. Sun leposijanasi on oleva kokonainen meri kevättä täynnä.
Mutta kukkain tuoksu se jo yksistään valtasi hänet: hän kätki kasvonsa vainajan kylmiin käsiin ja hyrähti itkuun.
Helle hiipi hiljalleen hänen viereensä. Ensin hän arkaillen katseli isää. Mutta hymyn huomattuansa, hän rohkaisi mielensä. Hyvilläänhän isä on tuossa, koskapa noin hymyilee. Ja ymmärtäväisesti nyökäytti poikanen päätään hänelle… kerran ja toisenkin… Ja sitten hän nykäisi äitiä hihasta… hieman hän pelkäili äitiä tänään, mutta koetti olla miestä ja nykäisi vielä kerran, niin että äiti vihdoin kohotti päätään.
— Katsos, — sanoi poikanen, — isä hymyilee!
Äiti loi silmänsä hänen katseensa suuntaan, ja nyt hänkin huomasi sen. Hän näki, kuinka hymy täyttää koko kasvot. Hän näki, kuinka se heiastaa kangistuneilta huulilta, ikäänkuin vastalauseena kuoleman kammolle, kuni suojana kuolon kylmyydeltä… hän näki sen loistavan valona keskellä pimeyttä.
— Jumalan kiitos, sinä kuolit iloisena! — kuiskasi hän, — näkemättä, mikä tuleva oli, sillä nyt sinä tuskin olisit jaksanut sitä kestää, vai olisitko? Et olisi jaksanut kestää sitä, tietäissäsi, että ero sinusta on palasiksi repivä minun sydämeni… repivä verkalleen, mutta varmaan.