Hänen äänessään oli jotain niin epätoivoista, että Helleltä mieli masentui.
Miks'ei isä vastaa mitään?
Hän hiipi pääpuoleen ja nousi varpaisilleen, paremmin nähdäkseen isää.
Hänestä tuntui niin omituiselta, hänen teki mieli kuulla isän ääntä. "Isän pitää leikkiä Hellen kanssa!" puhui hän vakuuttavasti, tarttuen isän kankeaan käteen, joka oli hervahtanut alas sängystä. Mutta pian hän päästi sen jälleen irti.
— Isän pitää leikkiä Hellen kanssa, — toisti hän itku kurkussa.
Mutta Kaija sysäsi hänet kiivaasti pois. Puukkoina pojan sanat häntä vihloivat.
— Turha on isää huudella, — virkkoi hän; — ei isä voi kuulla sinua.
Silloin alkoi suuria, pyöreitä kyynelkarpaloita vieriä Hellen poskille: niin kauas kuin hänen muistonsa ulottui taaksepäin, ei koskaan ollut sitä hetkeä eikä sitä paikkaa, ett'ei isä olisi voinut häntä kuulla… ja nyt äiti tuossa sanoo, ett'ei maksa huudellakaan.
— Isä ei voi kuulla Helleä! — niin hän vaikeroitsi pienessä sydämessään, ja itki niin, että olisi luullut sen pakahtuvan.
Mutta silloin hän äkkiä tunsi äidin ottavan hänet syliinsä ja puristavan häntä lämmintä rintaansa vastaan.