— Voi Helle, Helle! — haasteli hän hiljaa lapselleen! — Emme me kyllin sittenkään saa itkeneeksi häntä, joka tuossa on.
Ja poikanen tunsi kuumia kyyneleitä myötäänsä putoilevan hänen kiharaiseen päähänsä… tuntui kuin polttaisivat oikein…
Ei Helle tiennyt, mitä kuolema on, ei ollut hänellä aavistustakaan siitä, kuinka armottomasti se ihmisiä toisistansa erottaa, mutta… tuossa isä makaa niin kamalan hiljaa eikä tahdo vastata, kun häntä kutsuu, — siksi Helle itkee.
Kaija kantoi hänet viereiseen huoneesen.
Pöydällä oli setä Fransin kello. Hän vilkaisi siihen ja hämmästyi: kello jo oli lähemmäs seitsemän… Minnekä oli saanut koko päivä? Oliko hän istunut tuolla sisässä vainajan luona kuusi pitkää tuntia?
Hän kutsui emännän ja nosti hänen avullaan Hellen vuoteen arkihuoneesen. Senjälkeen hän rupesi verkalleen riisumaan poikaa.
— Miks'ei Helle saa nukkua isän luona? — kysyi Helle.
— Siks' että pitää antaa isän olla rauhassa. Kirkas hymy elähti lapsen kasvoilla.
— Herääkö isä aamulla?
— Ei, ei… Älä kysele enää, — hän hillitsi väkivoimalla itkun, — olehan hiljaa vain.