Emäntä seisoi hetkisen, katsellen rouvan kalpeita, rasittuneita kasvoja. Sitten hän meni ulos, mutta palasi jälleen, tuoden tullessaan suuren kupillisen höyryävää kahvia ja vehnäleipää.
— Rouvan pitää syödä hiukan, — virkkoi hän, — muutoin te tulette kipeäksi.
Kaija puisti vaan päätään, tuskin katsahtaenkaan ruokaan.
Silloin emäntä pikastui, niin että posket hehkuivat.
— Mitäs te luulisitte hänen arvelevan tästä tämmöisestä? — kysyi hän, viitaten päällään makuuhuoneesen. — Ei ikinä hän sitä hyvänä pitäisi, että te surette itsenne kuolijaksi, niin kauan kuin teillä on tuo tuossa, mistä huolta pitää, — emäntä osoitti Helleä, joka seisoi yöpaita sylissään, nyyhkien äskeisen kovan itkun jälkeen.
Kaija katsahti ylös, herättyään emännän kiivaasta äänestä. Näytti kuin tämä ääni olisi pudistellut häntä, niin että hän toipui kuni horroksista.
— Emäntä on oikeassa, — arveli hän itsekseen, — emäntä on oikeassa. Vieraanpa vainenkin piti tulla sanomaan minulle, mikä minun velvollisuuteni on.
Sanaakaan virkkamatta hän meni pöydän ääreen, otti tuon suuren kahvikupin käsiinsä ja joi sen lämpöisen, höyryävän sisällyksen loppuun, mutta lykkäsi sitten inholla tarittimen luotansa.
— Kiitos hyvästä tahdostanne, — sanoi hän. — Viekää loput pois; min'en jaksa muuta.
Emäntä ymmärsi, ett'ei tässä pakottelemiset ensinkään auta. Hän oli tyytyväinen, että oli rouvan saanut edes juomaan kahvia, ja hiipi tyytyväisenä pois.