Kaija oli sillä välin pannut Hellen jo vuoteesen.
— Äiti laulaa Hellelle! — sanoi poika, pannen tapansa mukaan kätensä ristiin iltarukoukseen.
— Ei äiti voi laulaa tän'iltana, Helle. Ymmärtämisen ilme välähti pojan kasvoilla.
— Ettäkö isä siitä herää?
— Ei, ei, mutta… — hän oli ymmällä, mihinkä kätkeytyä kaikilta näiltä lapsen-omaisesti hellittämättömiltä kysymyksiltä, joita myötäänsä uudistui, ja jotka armottomasti raastoivat hänen syviä sydänhaavojansa…
Hän luki hiljaa iltarukouksen. Ennen hän oli tavallisesti laulanut sen. Helle oli ilmeisesti tyytymätön.
— Huomenna sinun pitää laulaa, — sanoi hän.
Äiti nyökäytti myöntyvästi: hänestä tuntui hyvältä saada pitennys-aikaa edes huomiseksi.
Hän istahti tuolille vuoteen ääreen, mutta Hellen ei tullut unta silmiin.
— Kuka huomenna Hellen kanssa leikkii, kun ei isä voi? — kysyi poika, nousten istuvilleen vuoteessa. — Kuka Hellen kanssa Blankkaa köröttää? Ja kuka auttaa äitiä ja Helleä, kun ei isä enää kuule?