— Olehan hiljaa nyt! — kehoitteli äiti. — Huomenna puhutaan siitä.
Vastenmielisesti paneusi Helle maata jälleen, mutta ajatukset ne yhä työtänsä tekivät pienissä aivoissa.
— Helleä isä ainakin kuulee. — Noin lohdutteli poikanen itseään, kunnes pienet, raskaat silmäluomet vihdoinkin painuivat kiinni.
Huomattuansa pojan nukkuneen sikeästi, Kaija nousi ylös. Samassa sattuivat hänen silmänsä säästöpankki-kirjaan pöydällä. "Hellelle" — niin oli kanteen kirjoitettu, ja hän huomasi sen päivätyksi juuri sinä päivänä, jolloin hän oli ensi kertaa puhunut setä Fransille lapsesta. Hän tiesi nyt, mitä tuskaa setä Frans mahtoi silloin tunteakaan, — Kaija tunsi sen, kuin olisi tulisilla pihdeillä hänen omaa rintaansa revitty… Ja näitten tuskain tuloksena oli ollut neljän vuoden taistelu toisen tähden!
Ja tuo uhri se oli kannettu setä Fransin omalla hiljaisella tavalla: ei siinä ollut vähintäkään melun nostamista, ei rahtuakaan hempeämielisyyttä, aina vaan hienosti huomaavaa menettelyä. Nyt Kaija ymmärsi, miksikä setä Frans viime vuosina oli niin laihtunut, vaikka hän näennäisesti oli iloinen ja reipas: hänhän oli niukasta palkastaan käyttänyt vain puolen omiksi tarpeikseen.
Hänet valtasi äkillinen luulevaisuus: Oliko setä Frans rakastanut tätä lasta, joka ei edes ollut hänen omansakaan, rakastanut enemmän kuin omaa elämätänsä, enemmän kuin häntä? Pitihän toki setä Fransin tietää, että katkerin suru, mikä saattaa Kaijaa kohdata, on se, että setä Frans otettaisiin häneltä pois.
Ja päästyään tämän ajatuksen päähän, hän pysähtyi, ääneensä vaikeroiden: "Enkös minä itse ilmoittanut hänelle, että silloin kuin minun oli valittavana jompikumpi heistä, minä valitsin lapsen!"
Katkeria kyyneliä virtasi hänen sormiensa lomitse kirjalle… tällä hetkellä hän ei niitäkään muuta kerjännyt kuin kuolemaa.
Silloin hän huomasi kellastuneen kirjeen pistävän esille kirjan lehtien välitse…Omalle armaalleni, oli kirjoitettu kuorelle Frans sedän selvällä, rohkealla käsialalla. Ja hän tarttui kirjeesen, kuni hukkuva tarttuu laudanpalaseen.
Hän luki kirjeen ja luki sen uudestaan ja taas uudestaan, ja yhä lievemmin ja lievemmin kyynelet vuotivat. Tuntui kuin olisi raskas paino nostettu pois hänen rinnaltaan: setä Frans oli hänelle anteeksi antanut! Näin luki kirjeessä: