"Oma Armaani! Jos minä sattuisin lähtemään pois ennen Sinua, ja Sinä jälleen vaipuisit niihin raskaisin ajatuksiin, jotka Sinua ovat niin kovasti vaivanneet aina Hellen taudin ajoilta asti, niin tahdon sanoa Sinulle: älä anna niille milloinkaan valtaa. Jokainen äiti olisi tehnyt samoin. Vai etkö usko minun näkevän, nyt näkevän, että Sinun rakkautesi minua kohtaan on suurempi kuin mikään muu!. Tiedän kyllä hetken olleen, jolloin mieleni löi pahaksi, jolloin minä joissain määrin tunsin olevani loukattu siitä, että Sinä ikäänkuin panit Hellen minun edelleni… mutta minä olen sen koommin oppinut ymmärtämään, ett'ethän Sinä toisin saattanutkaan menetellä. Äläkä koskaan luule, että se olisi ollut Sinun mahdollistakaan. Silloin et olisi se, mikäs olet. Nyt tiedän, että nainen on suurin vaimona vasta sitten kuin ennen kaikkea on äiti. Vai etkö luule minun tietävän, että todellisuudessa me kaksi olemme aina yhdessä, niin korkeissa kuin syvissäkin? Etkö luule minun tietävän, että meistä kahdesta kerran tulee yksi, siinä merkityksessä nimittäin, että kaikki ympärillämme käy pieneksi meidän rakkautemme voiman rinnalla, sen riemun rinnalla, että tämä rakkaus elää, ja sen tiedon rinnalla, ett'ei se milloinkaan kuole!"
Hiljalleen luisui kirje hänen syliinsä, hänen itsensä laskiessa sydämensä sykintää. Ja hän ymmärsi, että ellei hän olisi saanut lukea tätä kirjettä, lukea juuri tällä hetkellä, niin hänen mielensä olisi käynyt sairaammaksi kuin hän olisi jaksanut kestääkään.
Setä Frans oli pelastanut hänet kaikesta pahasta — mielensairaudestakin.
Kaija meni vainajan luokse jälleen, haluten nähdä hänen kasvojansa. Hän laskeutui polvilleen vuoteen viereen ja painoi päänsä hänen kylmää rintaansa vasten. Niin rakas oli setä Frans hänelle, ett'ei hänessä ollut rahtuistakaan kuolemankammoa.
Hän kavahti pystyyn, kuullessaan kirkonkellojen soivan. Hän muisti äkkiä, että nythän on pääsiäinen. Varpusten sirkutuksen ja kottaraisten vihellyksen kautta raivasi maalaiskirkon kellojen kumu tiensä Kaijan luokse, täyttäen puoli-avonaisesta akkunasta sisään. Eilen ne soivat hääkelloina; tänään ne soivat ruumiskelloina.
Kaija katsahti hymyä Frans sedän kasvoilla, ja silloin hänen mieleensä johtuivat nämä säkeet:
"… niin riemuista meidän on muistaa nyt,
Että taivaissa kellot soivat."
Hänestä tuntui tällä hetkellä niin luonnolliselta, että setä Frans kuoli juuri pääsiäispäivänä. Kauan hän istui, pidellen vainajan kättä omassaan. Sitten hän laskeutui vaatteet päällä hänen viereensä ja vaipui syvään uneen. Vasta päivän sarastaessa hän heräsi, tuntien painostusta, raukeutta, niinkuin ainakin suuressa surussa.
Hän nousi ylös. Silloin hän huomasi muutoksen noissa kasvoissa, joita hän oli rakastanut enemmän kuin mitään muuta maailmassa, ja nopeasti hän veti hurstin niitten ylitse. Hän muisti, mitä setä Frans itse oli sanonut, heidän seisoessaan äiti vainajan ruumiin ääressä: "Miksipä katselisit enää? Se, mikä jäljellä on, ei ole kaunista."
Ei! hän ei tahdo nähdä häntä enää, kädestä vain häntä vielä pitelee, tuosta suuresta, lujasta ja sittenkin pehmeästä kädestä, johon hän niin usein oli turvallisesti omansa laskenut.