Nyt hän pani kätensä Frans sedän käteen, ilman vähintäkään kuolonkammoa, ja niin hän jälleen vaipui uneen… Kottaraiset tuolla ulkona heräilivät jo… varpusilla oli puuhaamista pesissään… aamuruskon ensimmäiset säteet alkoivat pukea purppuraan kalastajan tuvan pikkuruutuisia akkunoita.
19.
Sen on jäljissä verta,
Sydänverta, näät,
Kuin kastetta joi se…
Voi, aurinko tuo,
Jok' ois paistanut, sammui
Ja pimeän toi se.
Kolmen päivän perästä läksi vähäinen saattue verkalleen kulkemaan Höistrupin rannasta Rödvigiä kohti. Eellimmäisenä oli ruumisarkku, kevään kukkasten ja talvikkojen verhossa, sen jäljessä vanhat maalaisvaunut, joissa istui nuori nainen pienen pojan kanssa. Hiljaista käymäjalkaa ajettiin tietä myöten, ja raskasta oli kulku, raskasta, niinkuin surun pitkät hetket, ja hidasta kuni kyynelvuo, joka ei milloinkaan lakkaa juoksemasta.
Nainen istui vetäyneenä vaunujen kolkkaan ja muisteli heidän häämatkaansa.
Tätä, juuri tätä samaa pehmeähiekkaista tietä myöten he olivat ajaneet moniahta päivä sitten, yhdessä… niin yhdessä… luvattuun maahan! Tässä paikassa, harmaan virstanpatsaan kohdalla, setä Frans oli syleillyt häntä ja kuiskannut: "Nyt päästiin rajan yli." Ja tuolla metsänveräjällä hän oli kumartunut eteenpäin ja kaikkein kirkkaimmalla hymyllään sanonut: "Luuletko, että koko avarassa maailmassa missään on kahta niin onnellista kuin me?"
Ei, ei; tietysti ei missään.
Ja nyt hän palajaa yksin siihen kotiin, jota toinen niin suurella huolella oli laitellut häntä varten! Ei, ei yksin… onhan hänkin mukana… saattaahan tästä nähdä arkun, kun kallistakse vaunuista ulos… nähdä, kuinka siellä vuokot päätään nyökyttelevät ja orvokit sinisinä siintävät ja hyasintit päätään kohottelevat lyhyissä varsissa. Kaija tiesi hänen lepäävän tuolla keskellä keväimen elämää ja myhäilevän kuolemalle…
— Missä isä on? — kysyi Helle äkkiä.
Poika oli istunut koko matkan, pienet kädet kiinni äidin kädessä, sanaakaan sanomatta. Nyt hän katsahti äitiä tutkivasti silmiin ja kysäisi uudestaan: