— Äiti, missä isä?
— Isä läksi edeltä, — vastasi toinen, kääntyen pois.
Äiti ei tahtonut säikäyttää lapsen mielikuvitusta, selittämällä, mikä merkitys arkulla on. Sen vuoksi ei poika ollut saanut nähdäkään sitä, kun se tuotiin. Emäntäkin oli kielletty puhumasta siitä pojalle mitään.
Mutta Helle oli pikkuinen, uskollinen sielu… hän oli koko ajan mielessänsä aprikoinut, että on se sentään väärin lähteä pois ja jättää isä yksikseen tuonne tupaan. Hän ei voinut ymmärtää, että se tapahtuu äidin tahdosta, ja vaikka niinkin olisi, niin ei Helle ainakaan sitä tahdo, sillä eipä isäkään koskaan jättänyt Helleä yksikseen, ei milloinkaan.
— Helle ei tahdo lähteä pois isän luota, — sanoi hän päättävästi.
— Ei sinun tarvitsekaan… isä läksi edeltä, kuulethan!
— Minne?
Tuskastuneena äiti katsahti noihin lapsenkasvoihin: eikö noista kyselyistä viimeinkin jo tule loppua? Mutta silmät ne katsoivat häneen niin vakavasti ja niin ehdottomasti vastausta vaativina, että äiti huomasi mahdottomaksi kierrellä.
— Minnekö? — vastasi hän verkalleen ja ikäänkuin väkisin. — Niin, mistä minä tiedän? Ylös tuonne kohti aurinkoa… ja kauas maailmasta, kauas!
— Maailmasta kauas!… — toisti Helle. Tuohan kuuluu ihanalta, aivan kuin saduissa, joita isä oli kertonut. Toistaiseksi hän tyytyi tähän selitykseen. Mutta hetken kuluttua hän taas nykäisi äitiä kädestä.