— Noin se isä aina teki, kun junassa kuljettiin, — sanoi poika, vetäen henkeänsä nopeasti ja raskaasti.
Kaija tuijotti häneen, sanaakaan sanomatta. Onko mahdollista, että lapsi oli huomannut jotain, mitä hän itse ei ollut ensinkään nähnyt?… Olinko minä ollut niin kokonaan hää-iloni vallassa, niin kokonaan onneni huumauksissa, ett'en ollut nähnyt enkä käsittänyt mitäkään muuta? Minä, joka puoli vuotta sitten tuskissani valvoin öitä, peljäten Frans sedän kuolevan!
— Kuinka minä viime aikoina vainenkaan olin saattanut olla niin käsittämättömän huoleton? — ajatteli Kaija.
Ei hän osannut edes aavistaakaan, ei suunnillekaan, että ihminen saattaa kuolla onnesta! Surusta ja kaipauksesta kyllä, sen hän saattaa käsittää, mutta — onnesta! Mahdotontahan on kuolla onnesta.
Äkkiä johtui hänelle mieleen se pieni runo, jolla oli ollut niin salaperäisen suuri merkitys hänen elämässään:
Ja elämä kirjan
Nyt lehdille piirrot
Veripunaiset viskoi.
Hän muisti, kuinka hän kerran oli himoinnut elämän kokemuksia… olkoot ne sitten valoisia tai synkkiä, kunhan vaan kaikki valkoiset lehdet tulisivat täyteen… Ja nyt ne olivat täyteen kirjoitettuja kaikki! Hän näki ne kaikki edessään: takana oleviin oli piirretty suruja ja pettymyksiä, toivoa ja odotusta ja hehkuvaa iloa… ja edessä oleviin katkeraa itkua ja sanatonta tuskaa!…
Mitä arvoa onkaan hänen elämällään nyt? Eikö olisi paljoa parempi, jos hänkin makaisi setä Fransin kanssa kirstussa, kevään kukkain keskellä, joita hän nyt tuskin sietää ajatellakaan…
Eikö hän kaipaa Kaijaansa niin voimallisesti, että se saisi
Jumalankin tahdon taipumaan, niin että hänenkin suotaisiin kuolla?…
Niin… Hän kuuluu kutsuvan Kaijaa.
Tiesihän Kaija ilonsa nyt kuolleen pois… miksipäs setä Frans ei kutsuisikaan häntä?