— Isä pitää Hellestä, — virkkoi hento ääni hänen vieressään, hitaasti ja juhlallisesti, ja Kaija säpsähti, sillä niin ihmeellisesti nämä kolme sanaa olivat vastanneet hänen kysymykseensä.
— Niin, niin, — puheli hän. — Isä pitää Hellestä; senvuoksi hän ei kutsukaan; hänen käy sääli Helleä, jos hän kutsuu äidin pois.
Mutta Helle katsoi äitiinsä, käsittämättä mitään. Hän oli tuossa seurannut omaa lapsellista ajatuksenjuoksuansa ja palannut aina takaisin siihen, että väärin oli lähteä isän luota pois.
Siitä syystä hän oli ääneen sanonut itsekseen: "Isä pitää Hellestä", samalla ikäänkuin huomauttaakseen, kuinka uskollinen hän tunteissansa on. Sanoista oli tullut ikäänkuin uusi lausuntamuoto hänen omalle pienelle, intoisalle rakkaudellensa, eikä hän lainkaan ymmärtänyt, miksikä äiti niin kiihkeästi häntä suutelee niitten tähden. Samassa saavuttiin asemalle, ja Hellellä oli kyllä tekemistä, katsellessaan arkkua, jota viedään rautatie-vaunuun, ja äitiä, joka astuu jäljessä, silmät kankeina, tuijottavina.
Vaistomaisesti ja ikäänkuin jotain tuntematonta asiata aavistaen, oli poikanen ajatuksissaan pannut nuo kukkaset yhteyteen isän kanssa. Ja hän päätti, että kun äiti ei ole enää niin kovin murheellisen näköinen eikä purista häntä niin lujasti kädestä, silloin hän tiedustaa häneltä tätä seikkaa.
Junaan tultua hän kumminkin nukkui ja makasi, monista ajatuksistaan väsyneenä, aina siihen asti, kunnes istui ajurinvaunuissa, jotka hiljalleen vierivät arkun perässä kappeliin. Perille tultua Helle tahtoi hypätä maahan, mutta äiti käski hänen pysyä paikoillaan, kunnes hän tulee takaisin, ja tämän sanoi äiti niin päättävästi, ett'ei hän rohjennut panna vastaan ensinkään.
Äiti viipyi hänen mielestänsä peräti kauan poissa, vaikk'ei sitä kestänyt kuin muutamia minutteja. Vihdoin hän tuli.
Ajuri käänsi päätään, kysyen, minne ajetaan.
— Niin, minne? — sävähti hänessä. Häntä puistutti, ajatellessaan, kuinka kauhealta on tuntuva astua häätaloon ilman häntä… Mutta samassa hän huomasi, että sehän on ainoa paikka, missä hän suojaa saa. Oman kotinsa hän saattaa hävittää, mutta ei Frans sedän. Siellä, missä setä Frans oli asunut kaikki nämä vuodet, — siellä, missä kaikki pienimmätkin esineet olivat Frans sedän lempeän käden asettamia ja nyt vaan odottelevat häntä, — siellä, missä hänestä aina on tuntuva, että täällä setä Frans asuu, — siellä täytyy hänenkin olla.
— Studiestraedelle! — sanoi hän joutuisasti, ja vaunut läksivät vierimään.