— Eikö mennä kotia? — virkkoi Helle nureissaan, kun huomasi ajettavan aivan outoja katuja.
Äiti nyökäytti päätään, mutta ei vastannut mitään.
Ajatuksissaan hän parhaillaan ajoi Frans sedän kanssa häätaloon, sydämessä kaikki se viiltävä kipu, mikä ihmisparan rintaa milloinkaan on raadellut hirveinä hetkinä elämässä.
Portille saavuttaessa hän huomasi, kuinka koko huoneusto on juhlallisesti valaistuna, ja tuokion ajan hänestä tuntui kuin olisi tämä kaikki unta vain. Mutta sitten hän muisti, että tänä iltanahan heidän oli määrä palatakin kaupunkiin. Setä Frans oli kaiketikin lähtiessään käskenyt emännän sytyttämään kynttilät.
— Jospa edes olisi unohtanut! — vaikeroitsi Kaija.
— Jospa edes olisivat kynttilät palaneet loppuun, meidän tullessamme!
Mutta kynttilät loistivat akkunoissa armottoman kirkkaina.
Hän maksoi ajurin ja laahusti ylös portaita, taluttaen Helleä kädestä.
— Onko isä tullut kotia? — riemuitsi poika, kun oli tultu tutun oven eteen.
Äiti pudisti päätään, mutta ei voinut vastata; tuntui kuin sanat olisivat takertuneet kulkkuun.