— Entäs avain! — iski hänen mieleensä. — Onko mulla avainta?
Mutta samassa aukeni ovi sisästäpäin, ja vanha emäntä — sama, jonka luona setä Frans oli asunut jo kaksikymmentä vuotta — seisoi kynnyksellä, suuri ruusuvihko kädessä.
— Terve tultua! — lausui hän ja niiasi syvään, mutta nähtyänsä kivettyneen ilmeen Kaijan kasvoissa, hän säikähti niin, että pudotti vihkon lattialle.
— Jes'-siunatkoon! Missä herra? — huudahti hän.
— Vast'ikään saatoin hänet kappeliin, — vastasi Kaija niin kamalan soinnuttomalla ja vieraalla, kumealla äänellä, että itsekin oudosteli sitä.
— Voi sitä rakasta, nuorta herraa! Hän, joka oli niin hyvä ja lempeä, se siunattu mies! — puheli vanha emäntä, päätään huojutellen, kyynelten väkistenkin syöstessä ryppyisille poskille. Silloin kietoi Kaija kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi valtavaan itkuun.
Vanhus sulki hiljaa ulko-oven, silitti kädellään Hellen kiharaista päätä ja avasi oven arkihuoneesen.
— Älkää nyt, rouva kulta, suuttuko minuun, — virkkoi matami, ikäänkuin anteeksi pyydellen ja osan-ottavasti taputellen nuoren rouvan kättä, — mutta herrahan se itse tilasi… kukkaset… ja kynttilät… ja sampanjat… ja kaikki.
Kaija ei vastannut mitään. Unissa-kävijän tavoin hän astui kynnyksen yli. Juhlallinen valaistus, hieno kukkain tuoksu tuli häntä vastaan. Siinä oli kaikkea: tunnelmaa… kukkain tuoksua! Ruusuja ja orvokkeja… orvokkeja suurin osa, sillä niitä Kaija eniten rakasti… niitä oli kaikkialla, minne vaan silmänsä loi… mutta hän, jonka oli määrä tuoda hänet tähän luvattuun maahan, hän makaa kappelissa kylmänä… hengetönnä! Ei, ei hengetönnä… koko minun sieluni nousee tuota vastaan: hänen henkensä on täällä, näissä suojissa.
Hän vaipui tuolille vanhan, pyöreän pöydän ääreen… siinä oli suuri vihkollinen keltaisia la reine ruusuja, orvokkeja, myrttejä ja vihkon ympärillä varsin ohut, valkoinen silkkinauha. "Rakelille", — niin siihen oli merkitty pienillä, kultaisilla kirjaimilla. Tunteittensa valtaamana hän kätki kasvot käsiinsä. Hänen pitäisi — niin Kaijasta tuntui — panna silmät kiinni ja olla näkemättä enempää, muutoin sydän pakahtuu.