Samassa kuului nopeita, kiireisiä askeleita viereisestä huoneesta, ja
Helle juoksi sisään.
— Isää ei ole missään, — sanoi hän, ja äänessä vapisi itku. Hän oli käynyt kaikki huoneet läpi, yhä vaan siinä mielessä, että kyllä isä lopultikin löytyy, mutta sitten hän tuli makuuhuoneesen, missä amppeli paloi kahden tyhjän vuoteen kohdalla. Silloin hänen mielensä maseni, ja hän palasi takaisin äidin luo.
— Eikö lähdetä kotia nyt? — sanoi poika, arasti vilaisten äitiinsä.
Äiti teki väkinäisen ponnistuksen ja koetti myhähtää. Hän nousi ylös, pitäen poikaa kädestä.
— Kotonahan me olemme, — virkkoi hän. — Me olemme siellä, missä isä asui, ja minne hän tahtoi meidänkin muuttavan. Katsos, kuinka hän on pannut kaikki kuntoon sinua varten. Tuossa on paukkuruoska, tuossa ohjakset! Ja täällä ruokasalissa on sinun pikkuinen lelupöytäsi ja sen päällä uusi suuri rumpu.
Helle tarttui heti rumpuun, mutta laski sen pian pois käsistään.
— Ei Hellen tee mieli leikkiä, kun ei isä ole mukana, — virkkoi hän alakuloisena. — Tekiskö sinun?
— Ei! — Kaija heitti epätoivoisen katseen ylt'ympäri näitä huoneita: kaikki siinä näytti kutsuvan häntä, joka on poissa; kaikki ikäänkuin huutelee hänen nimeänsä ulos hiljaisuuteen. Hän astui verkkaan ja otti esille yhden noita pitkiä merenvaha-piippuja, sen, jota setä Frans oli polttanut, työtä tehdessään… Hyväillen hän sitä painoi poskeansa vasten, kunnes pieni käsi kävi hänen käteensä ja väsynyt ääni virkkoi:
— Helleä nukuttaa. Helle menee maata.
Äiti saattoi hänet makuuhuoneesen, toi hänelle illallista ja riisui hänet. Hän pani sitten poikansa pieneen rautasänkyyn, joka lähtöpäivänä oli tuotu tänne.