— Pelkään, ett'ei Hän kuule sitäkään.
Helle huokasi syvään ja uupui uneen siinä tiedossa, että taivaasen mahtaa olla kauhean pitkä matka, paljoa pitempi vielä kuin Höistrupin rannalle.
Kaija palasi arkihuoneesen. Emäntä tuli sisään ja tarjosi hänelle leivoksia.
— Voi sentään! Voi sentään! — puheli emäntä. — Kaikki tuo tuossa, kaikki se on vainaan näpelehtimää teille, rouva! Oisittepa nähnyt, minkä näköisinä nuo myöpelit tänne tuotiin!… E-hei, mutta kyllä rouvan nyt pitää syödä jotain, — lisäsi hän, nähdessään Kaijan pyörittävän vaan päätään. — Kaa'anko ma lasin sampanjaa?
Hän tarttui ryppyisellä kädellään sampanjapulloon, mutta Kaija pidätti hänet.
— Antakaa olla! — sanoi hän. — Säästetään se, kunnes Helle… kunnes Helle kasvaa niin suureksi, että voi olla ilman minua… juokaa sitten minun hautajaisissani sitä… Mutta ei niistä oikeita hautajaisia tule, matami Rasmussen, hääkemut niistä tulee, sellaiset, ett'ette te ole niitä unissakaan nähnyt.
Matami Rasmussen loi himmeät silmänsä maahan, kohdatessaan tuon luonnottomasti säihkyvän katseen.
— Jumal'armahda tuon ihmis-paran järkeä! — ajatteli hän.
Mutta Kaija oli ottanut pöydältä kukkavihkon ja katseli nyt sitä. Hän unohti, että huoneessa on toinenkin.
— Itse hän on tähän kukkaset valinnut, — virkkoi hän hiljaa.