— Itse tietenkin! Itse hän kävi puutarhurin luona viimeisenä iltana ja määräsi tarkasti jok'ikisen kukan. Ruusuja siihen, sanoi, panna pitää runsaasti ja myrttejä hyvin monta, mutta eniten orvokkeja, sillä orvokeista, sanoi, Rakel enimmin pitää, sanoi.
Kaija myhäili: tuntui kuin olisi kuullut Frans sedän oman äänen sanovan: "Rakel".
— Ja katsokaas, rouva, tuota vaskitaritinta tuolla ruokasalissa! Itse hän sen omin käsin kiillotti sinä aamuna kuin läksi… "Katsokaas, matami Rasmussen", sanoi hän, nostaen sen minun eteeni, "ettekö luule, että hän näkee kuvaisensa tuossa?" — "No näkee maar niinkin", vastasin minä. "Tuo on melkein liiankin nätti." Oisittepa kuullut, kuinka hän nauroi silloin! "Ettepä sentään tiedä, matami Rasmussen", sanoi, "kuinka somat ovatkaan ne kasvot, jotka tässä kuvaisensa näkee!" sanoi.
Kaija nousi. Hän ei sietänyt kuulla sen enempää.
Syntyi hetken äänettömyys… Ei kuulunut kuin seinäkellojen nakutusta.
Kaija ajatteli kylmää, pimeätä kappelia, jossa Frans sedän kirstu nyt seisoo, ja häneen nousi raju halu saada hänet takaisin vielä tänä iltana ja panna hänet tähän rauhalliseen huoneesen, johon hän omin käsin oli kaikki valmistanut tuliaisiksi.
— Luuletteko, että kirstu saisi seisoa täällä muutamia päiviä? — kysyi hän äkkiä.
Emännällä kädet yhteen kauhistuksesta.
— Herrainen aika, rouva! Ettehän aikone kuljettaa vainaan ruumista paikasta toiseen? Antakaa te vaan hänen olla rauhassa siellä, missä on. Ja mitäs sanoisivatkaan muut asukkaat talossa? Tässä kaupungissa on tapana viedä kuolleet talosta pois; ei niitä sisään kanneta. Kaija käänsi hänelle selkänsä.
— Kurjia pelkureita! — ajatteli hän. — Te pelkäätte niin kauheasti kuolemaa, ettekä sittenkään ole mistään asiasta maailmassa niin varmat kuin siitä.