Sillä välin istui Kaija pienessä maalaistalossa Espergaerdessä, samassa, mikä heillä oli ollut vuokralla viimekin vuonna. Edessä oli rehevä apilaspelto, takana metsä ja sen laidassa vihanta niitty, missä pienet purot iloisesti hyppelivät märkien, teräväpäisten kivien välitse.
Kaija makasi aamulla valveillaan vuoteella, kuunnellen metsäkyyhkysten kuherrusta, ja päivät umpeen hän istui apilasmaassa, ihaillen leivosten liverryksiä, työskennellen kilpaa pääskysen kanssa, joka keräili untuvia pesäänsä. Hänen mielensä oli niin taipuisa ja vastaan-ottavainen näinä aikoina; se oli kuin selkoseljällään avoinna kaikelle, mikä ympärillä oli, paimenmuijasta tuolla veräjällä aina heinäsirkkoihin asti, jotka tuossa hänen hameellansa hyppivät.
— Herra siunatkoon, kuinka tuolla rouvalla on suloiset kasvot! — virkkoi paimenmuija, kun Kaija päätä nyökäten ja myhäellen astui hänen ohitsensa, hattu nauhoista käsivarrella, päivän säteitten kimallellessa hänen kullanruskeata tukkaansa vastaan.
Koko hänen hienossa olennossaan, noissa pehmeissä liikkeissä, tuossa notkuvassa astunnassa, oli jotain niin heleätä odotusta, että se ikäänkuin heiastui koko hänen ympäristöstään. Illoin hän istui pienen talon edustalla lukemassa tai sisässä puujakkaralla pienen kätkyen ääressä, jonka hän omin käsin oli varustanut vaalean sinisillä patjoilla ja koristanut leveillä, valkoisilla reunapitseillä. Tuntikausin hän saattoi istua, katsoa tuijotellen kätkyttä, ja oli näkevinään pielusten välissä pienen, pullean lapsenposken. Mutta välisti taas hänen tuli siinä niin kovin ikävä seuraa, ja yksinolo alkoi häntä kammottaa.
Kerran hän kirjoitti isälleen, sanoen tahtovansa mielellään nähdä hänet luonaan. Isä tulikin pian, mutta niin köyhää oli heidän keskinäinen elämänsä ollut, niin vähän heillä oli ollut yhteistä, että he ääneti istuivat vastatusten, tietämättä, mistä haastella.
Tukkukauppias Halling oli kovasti umpimielinen, mies melkein ilman harrastuksia. Hän oli kokonaan imeytynyt toimeensa, jota hän hoiti erittäin vireästi, ja jonka tähden hän oli laiminlyönyt vaimonsa ja laiminlyönyt lapsensa. Vaimoansa ajatellessaan hän aina sanoi itsekseen, että siellähän hänen on paras olla, missä hän nykyjään on. Eikä hän sanottavaksi toivonut mitään muutostakaan nykyisissä oloissa. Kaijaa ajatellessaan hänestä tuntui, että onhan hän pitänyt hyvän huolen tyttärensä myötäjäisistä ja saattaa nyt jättää edesvastauksen hänestä toisen huoleksi.
He istuivat aterioimassa pienen pöydän ääressä, jonka Kaija oli nostattanut puutarhaan vanhan kastanjapuun alle.
He olivat jo kauan aikaa istuneet ääneti, kun Kaija yks kaks kumartui isän puoleen ja virkkoi:
— Eikös se ole kummallista, ett'ei meillä kahdella ole mitään puheen-ainetta? Eikös se ole outoa, että me olemme niin vieraat toisillemme?
— Vieraatko? — vastasi isä, epävarmasti katsahtaen ympärilleen. —
Niin, niin, minullahan ei ole ollut aikaa liiemmäksi.