Katkerasti naurahtaen Kaija sanoi:
— Äitiä minulla ei ole ollut; tavallani minä olen ollut isääkin vailla.
— Kukaties, saattaa niinkin olla… — virkkoi isä vältellen. —
Mutta olihan sinulla setä Frans. — Siihen keinoon hän nyt tarttui.
Kaija katsoi häntä suoraan silmiin sillä tavalla, että toisen posket lensivät punaisiksi.
— Aivan niin, — puhui hän. — Hyvä on luottaa setä Fransiin. Hänenhän oli määrä olla minulle ystävä, pelkkä ystävä, mutta sen sijaan hänestä tuli minulle isä ja äiti, ystävä ja veli! Hän ei ole niitä miehiä, jotka edesvastauksen viskaavat päältään pois… Mutta sääli häntä käy, — lisäsi hän kiivaasti. — Sääli käy meitä kumpiakin! Minne joutui hänen nuoruutensa sillä tapaa?
Tukkukauppias katsoi nolona syrjään.
— Min'en ymmärrä, miksikä sinä juuri nyt puhelet tällaisista asioista. Ethän sinä niitä ennen ole ajatellut.
Kaija kumartui niin kauas eteenpäin, että hänen kasvonsa melkein kajosivat isän kasvoja, ja lausui:
— En olekaan! Mutta näinä aikoina, jolloin alan olla minäkin edesvastauksessa toisesta olennosta, näinä aikoina olen ruvennut käsittämään, miten te olette laiminlyöneet minua. Äiti raukasta ei nyt ole puhetta, hänhän oli sairas… Mutta sinä, sinä… sinähän toki olit minun isäni.
Halling nousi levotonna.