9.
Kuni tekstinä kesäisen tarun,
Aiheina yön fantasioitten,
Tulikukkaset suorina loistaa
Tuoll' äärillä sammalsoitten…
He kulkivat yhdessä apilasmaan poikki. Rehevänä, sankkana kasvoi apilas, täyttäen ilman sulotuoksuisilla tuulahduksilla.
Alempana oli heinä jo niitetty, ja suuret ru'ot kutsuivat kulkijata levähtämään. He astuivat metsänrinnettä ulos niitylle.
Vanha paimenmuija niiasi heille.
— Nyt kai on rouvan hyvä mieli, kun herra tuli kotia! — sanoi hän, vilaisten setä Fransiin ja myhähtäen niin leveästi kuin suinkin osasi.
Kaija nyökäytti vain päätään ja kulki edelleen, mutta veri hulvahti hänelle poskiin. Ensi kertaa häntä hävetti olla laiminlyöty aviovaimo.
Eikös juuri Pietari Damin olisi ollut velvollisuus uhrautua näinä aikoina hänen tähtensä? — Eikös se ole aivan nurinpäistä, että setä Frans on täällä osallisena kaikkien näitten päiväin ja viikkojen odotukseen?… Kaija huokasi niin syvään ja niin katkerasti, että setä Frans pysähtyi ja kävi hänen käsivarteensa. Tapansa mukaan hän jälleen taittoi kirpeältä kivulta kärjen.
— Teitpä oikein kiltisti, kun kutsuit minut tänne maalle, — puheli hän. — Olen ollut sun elämässäsi mukana niin monessa asiassa siitä saakka kuin maailmaan tulit, ett'en saata ajatellakaan, kuinka en olisi mukana tässäkin. Ja tiedäthän sitä paitsi, että minun on mieluisinta viettää loma-ajat maalla hiljaisuudessa. Sinun miehesi sitä vastoin tarvitsee sitä virkistystä, mikä on saatavissa tuollaisista pienistä huviretkistä ystäväin seurassa.
Kaija oli kiitollinen hänen hienosta huomaavaisuudestaan.