— Niin, — virkkoi hän, — ihmisethän ovat niin erillaisia.
Hän ei tahtonut mainita, että tänään on ummelleen kolme viikkoa siitä kuin hän oli saanut tietoja Pietari Damista, silloinkin vain pari riviä avonaisella kirjekortilla. Ei hän Damin kirjeitä kaivannut, mutta sittenkin häntä loukkasi se, ett'ei kirjeitä tullut.
Itse hän oli kirjoittanut kolmekin kirjettä, jotka joka kerralta olivat käyneet yhä lyhyemmiksi.
— Eiköhän levähdetä tuolla? — virkkoi setä Frans, taluttaen häntä istumaan vanhalle puunrungolle, joka oli omituisesti kätkeynyt tuonne korkeaan heinikkoon puron varrella. Laulellen juosta lirisi puro sammaltuneitten kivien välitse, ja hiljaa sitä kuuntelivat niityn kukkaset kummallakin reunalla.
Valkoinen mesiyrtti nyökäytteli päätään keltaherukalle. Pyöreät maitiaiset suutelivat punaisia kurjenpolvia. Hiirenherneellä oli niin paljo haastelemista valkoisen tähtimön kanssa, ja kieruruoho kimmurteli puunrungolta alas mehuisan linnunherneen luo, siepaten sitä muitta mutkitta vyötäisistä. Sininen tädyke kuiski jotain keltaiselle kyläkellukalle. Viheriäinen krassi koetti turhaan päästä solakan kuusen latvalle asti. Mutta yli kaikkien näitten kohoilivat tulikukat, hienovartiset, pehmeämuotoiset. Ei ollut muitten yrittämistäkään niitten tasalle.
Tuli tuulenpuuska silloin tällöin ja viskasi kukkasen puroon. Ja kukkasista kukin oli kuin punainen perho, joka uiskentelee hopeankirkkaalla veden pinnalla, ja missä ikinä sen kulki tie, siellä laulut ilmassa raikui.
Kahden he siinä istuivat, kuunnellen. He ajattelivat toistensa ajatuksia syvällä heimolaisuuden tunnolla, joka aina oli heissä asunut, ja sillä herkällä toistensa käsittämisellä, minkä rakkaus synnyttää.
Kun kuulee tarumaista musikkia, silloin tuntuu, kuin koko elämän runous säveliin sulautuisi. Niinpä tuntui heistäkin, kuin koko heidän elämänsä sulautuisi lirisevän puron lauluun. Ajattelivat he tuossa kaiketikin, kuinka elämä oli raunioiksi raastanut heidän tuulentupansa, kaatanut kuin korttikartanon. Ajattelivat kaiketi, kuinka he olisivat saattaneet istua tässä kahtena onnellisena ihmisenä, ellei toinen heistä olisi käynyt välipuheille oman itsensä kanssa.
Mutta sanaakaan he siitä eivät puhuneet; vaistomaisesti he välttivät kaikkea sellaista, mikä olisi aiheuttanut selityksiä heidän keskensä.
— Setä Frans! — virkkoi vain Kaija. — Täällä tulee olemaan niin yksinäistä, kun sinä lähdet pois.