Setä Frans ei vastannut heti kohta. Hän ajatteli, ett'ei siihen enää ole kuin kaksi päivää, ja hänen sydäntänsä kouristi. Hän ei tiennyt, miten lohduttaa itseänsä ja häntä.
— Minä pistäyn täällä sunnuntaisin, — sanoi hän sitten, — jos sallit.
Kaija ojensi hänelle molemmat kätensä.
— Niinpä minä sitten päivät umpeen ikävöitsen sunnuntaita, — vastasi hän.
Setä Frans tunsi, ett'ei hän tällä hetkellä, nuo sanat kuultuaan, uskalla katsahtaa Kaijaan. Hän kumartui, ja kovin hänen tuli kiire saada pelastetuksi muuan kovakuoriainen hämähäkin verkosta.
— Niin, niin, — puheli hän, ikäänkuin saadakseen ajatuksia toisaanne, — sinä kaipaat kumppalia, kenen kera haastella, ja tiedäthän, että vanha setä Frans on uskollinen ystävä. Saat luottaa häneen.
Kaija ymmärsi heti, miksikä hän oli sanonut "vanha". Setä tahtoo kaikin mokomin, että heidän keskinäinen luottamuksensa yhä edelleen pysyisi voimassa; hän ei tahdo milloinkaan asettua sille kannalle, että puhuisi hänelle sanoja, joita Kaija ei uskaltaisi kuulla. Ja äkkiä kävi Kaijalle selväksi, kuinka miehen rakkaus saattaa olla niin voimallinen, että se pitää hänen polkunsa puhtaana koko elämän-iän.
Kaija istui, tuijottaen eteensä valppailla silmillään, ja lämpöiseksi kävi äkkiä hänen katseensa ja kirkkaaksi. Hän alkoi hyräillä. Ja hienot sydänheinät huojuivat hänen jalkainsa juuressa… ja puro lirisi… ja tulikukat ne loistivat.
— Muistatko pientä laulua tulikukista, jota lauloit monta vuotta sitten? kysyi setä Frans.
Kaija nyökäytti päätään, myhäillen.