— Itsehän sinä sen minulle opetit, — vastasi hän.
Ja hän lauloi sydämellisellä, pehmeällä äänellään:
Kuni tekstinä kesäisen tarun,
Aiheina yön fantasioitten,
Tulikukat suorina loistaa
Tuoll' äärillä sammalsoitten.
Voi jos saisin ne koota kaikki
Surun lohduksi vaisun milloin,
Sinut vitasi peitteleisin
Punalehdillä aamuin illoin —
Kukiks' saisi ne syömessäs silloin.
* * * * *
Setä Frans muutti kaupunkiin elokuun viimeisinä päivinä, ja Kaija jäi yksin.
Sedän lähdettyä, entinen pelko palasi jälleen, mutta nyt se sai uuden muodon: nyt se oli pelkoa Frans sedän tähden.
Kaijan valtasi sama tuska, jonka ahdistusta hän oli tuntenut jo takavuosina, seisoessaan pikku tyttönä setänsä oven takana ja kuunnellessaan, kuinka hänen oma sydämensä sykkii, niinkuin olisi pakahtumaisillaan hurjasta pelosta, että setä Frans on kuollut tuolla sisässä. Tuskin hän nyt uskalsi yöksi ummistaa silmäänsäkään, sillä heti hän oli näkevinään hänet kuolleena tai saattavinaan häntä hautaan. Hän kuuli ruumiskellojen soivan ja oli astuvinaan arkun perässä niin verkalleen, voi niin verkalleen! Ja tuntui kuin ei jaksaisi jalkaansakaan liikuttaa tuolta painostavalta yksinäisyyden tunteelta, joka hänet täyttää. Herätessään hän sitten vienosti kuiskaili ulos pimeään yöhön:
— Lapsi parka! Poloinen lapsi!… Mitenkä sinun käy, jos hän kuolee!
Ja aamuisin hän istui kirjoittamaan hänelle kirjettä. Hän kirjoitti lapsesta, niinkuin he olivat lapsesta haastelleetkin, ja setä Frans vastasi samaan tapaan.
Hän kertoi Kaijalle tilanneensa uuden painoksen Andersenin satuja, — se oli aiottu sille pienokaiselle.