Kaija puolestaan ilmoitti, mitenkä hän, maalta palattuansa, sisustaa arkihuoneen viereisen pikku suojan lapsenkamariksi, niin että kätkyt on aina hänen näkyvissään, sillä lapseen ei saa koskea kukaan muu kuin hän itse. Yöt päivät hän aikoo olla lapsen luona. Ja setä Frans se piloillaan kyseli, mahtaakohan hän ylimalkain milloinkaan päästä armollisen prinssin puheille, vai ulkonako sitä vaan pitää seista ja veisata: "Ach du lieber Augustin!"…
Tuntui kuin jo pelkästään sedän käsialan näkeminenkin olisi rauhoittanut häntä. Ahdistava tuska häipyi pois.
Pietari Damilta tuli kirje, jossa hän tiedustelee, milloinka Kaija aikoo tulla kotia. Itse hän on harjoituksissa päivät umpeen, — niin hän kirjoitti.
Kaija vastasi aikovansa jäädä maalle, kunnes lapsi on syntynyt.
Kaupunkiin hän palajaa kaiketi lokakuussa.
Siihen tuli vastaus heti seuraavassa postissa: Pietari Dam kirjoittaa pitävänsä vaimonsa päätöstä varsin järkevänä ja hyväksyvänsä sen kaikin puolin.
Kaija luki rivien välitse, kuinka mielissään hänen miehensä on siitä, ett'ei hän vielä palaja kaupunkiin. Tuo koski häneen kipeästi. Hän oli jo kauan aikaa sisimmissään epäillyt miehensä uskollisuutta, mutta näinä aikoina hän oli kernaasti salannut sen omalta itseltään… hän ei ollut päästänyt epäluulojaan valtaan… koko hänen luontonsa nousi sitä vastaan.
Silloin hän sattui illalla kerran lukemaan sanomalehdissä uutisen, että Pietari Dam ja näyttelijätär, neiti S., vietettyänsä loma-ajan Bornholmassa, olivat palanneet pääkaupunkiin… Säihkyvänä tulikielenä sävähti silloin viha hänen sielussaan. Mutta seuraava tunne oli häpeätä oman itsensä tähden: kuinka olikaan ollut mahdollista, että hän edes hetkiseksikään elämässänsä oli niin lumoutunut tuon miehen ulkonaisesta kauneudesta, että oli kokonaan unohtanut kysyä, millainen hän on sisältä! Ja kuinka hän oli saattanut valita Pietari Damin, kun hänellä rinnallaan oli sellainen mies kuin setä Frans!… Miks'ei hän ollut pelastanut itseänsä, seisoessaan alttarin edessä ja ensi kertaa ymmärrettyään omat tunteensa! Ja kuinka hän on saattanut luulotella itseänsä, todellakin rakastavansa Pietari Damia, saanut koko tahtonsa pakotetuksi tähän rakkauteen ja sulkenut silmänsä näkemästä tyhjyyttä heidän yhteis-elämässään!… Hamaan siihen päivään, jolloin Pietari Dam oli syvimmin loukannut häntä hänen tunteissaan lasta kohtaan, hamaan siihen päivään hän oli tahtonut uskoa rakastavansa häntä.
Räikeän selvänä oli nyt hänen edessään se silmänräpäys kirkossa, jolloin hän ensi kertaa elämässään oli huomannut, että setä Frans saattaisi olla hänelle jotain muuta ja enemmänkin kuin mitä hän siihen asti oli ollut. Hän painoi päänsä alas, ja kuumia kyyneleitä valui hänen syliinsä Häntä, niin häntä vastaan hän oli rikkonut!
Oikeudenmukaista niinmuodoin se mikä häntä nyt oli kohdannut.
Kauan hän istui, kädet yhteenpuristettuina sylissään. Verkalleen ja sanomattoman katkerina kulkivat nämä säkeet hänen sielunsa kautta: