Ja lehdelle kirjan
Nyt elämä piirrot
Veripunaiset viskoi
Mut valkoiset lehdet
Kaikk' irti kiskoi…
10.
Tää laki ilman
On muuttelutta:
On maassa niitä,
Jotk' aina saavat
Vain palvella muita.
Eräänä päivänä syyskuun lopulla, jolloin leivoset lauloivat sänkipellon kohdalla, — jolloin ensimmäisiä muuttolintuja läksi etelään, — jolloin metsät alkoivat kellastua ja järvet käydä sinisemmiksi, — jolloin ilma oli niin äänetön ja puro juoksi niin hiljaa, että olisi luullut sen seisovan yhdessä kohdin korkeassa heinikossa, — silloin hänen pikku poikansa näki päivänvalon.
Hänen tulonsa oli vähällä viedä äidiltä hengen. Tajutonna oli äiti yhä silloinkin vielä kuin poika jo ensi kertaa potki kylpyammeessa ja katsoi suurin, oudostelevin silmin tähän kummalliseen maailmaan.
Mutta kun hänet vedestä nostivat, silloin hän parkaisi tuommoisen vähäisen, läpitunkevan lapsenparun, ja siihen äitikin heräsi. Hän käänsi päätään ja katsahti lapseen, ja säteilevä hymy elähti silloin hänen kasvoillaan… mutta pian hän sulki silmänsä jälleen, ja kyyneleitä alkoi yksitellen herahdella pitkäin ripsien alta: ei ketään, kelle riemunsa ilmaista, ei ketään, kenen kanssa ilonsa tasan panna.
Osan-ottavasti katseli lääkäri häntä.
— Lähetetäänkö sana miehellenne? — kysyi hän. Päätänsä puistellen äiti vastasi:
— Mieheni ei pääse; hän näyttelee tänä iltana.
Hän huomasi itsekin, kuinka naurettavalta tuo kuuluu, ja hento puna lensi hänen kalpeille poskilleen.