— Eikö ole ketään muuta, jolle…?
— Ei, kiitos, ei tänään. — Ja väsyneenä hän painoi silmänsä umpeen.
Seuraavana päivänä oli hänessä kuume.
— Jos minä nyt kuolen, — sävähti hänen sielussaan tuskallisena ahdistuksena, — kuinka lapsen käy? — Vaikeroiva, äänekäs huokaus pääsi hänen rinnastaan.
— Setä Frans ottakoon hänet huostaansa, — niin hänen omat ajatuksensa vastasivat melkein koneen-omaisesti.
— Mutta — ajatteli hän sitten — ensin pitää minun saada tietää, onko hän antanut minulle anteeksi kaiken sen surun, jonka olen hänelle tehnyt. En saata kuolla, ennenkuin tiedän saaneeni häneltä anteeksi, en millään muotoa. — Ja hän kohotti polttavan kuuman päänsä ja pyysi, että setä Frans kutsuttaisiin sähkösanomalla tänne.
Hän tulikin parin tunnin perästä. Aivan hiljaa hän astui huoneesen. Kaija näki hänen kasvojensa kalpeudesta, kuinka levoton hän oli ollut, näki käden vavahtelusta, kun hän nosti tuolin aivan vuoteen viereen ja istahti hänen lähellensä. Mutta ei aavistanutkaan nuori äiti, kuinka ankarassa jännityksessä setä Frans oli ollut. Silloin hän sen vasta huomasi kuin setä Frans painoi päänsä pielukselle hänen päänsä viereen ja purskahti itkemään.
Ensi kertaa elämässään Kaija näki hänen itkevän ja säikähti tuosta niin, ett'ei tiennyt mitä tehdä. Hiljaa hän vain laski käsivartensa hänen kaulaansa.
— Rakas setä Frans! — kuiski hän vain. — Rakas, armas setä Frans!
Äänen painosta setä kuuli, kuinka heikko hän on, ja hillitsi itsensä heti. Ripeästi hän nousi ylös, pitäen Kaijan kättä omassaan.