— Se oli vaan ilosta, kun sain nähdä sinut, — virkkoi hän, ikäänkuin anteeksi pyytäen. — Jumalan kiitos, että olet näin pitkällä jo; nyt on pahin vaara vältetty.
— Ei vielä, — vastasi toinen, päätänsä puistaen. — Siksihän panin sinua hakemaan. Minun oli mahdoton ajatella kuolemaa, ennenkuin sinä saisit tietää kaikki sydämeni sisimmät tunteet… sinä, jolle minä pienestä pitäin olen ilmaissut jok'ainoan ajatukseni. Minusta tuntui välttämättömältä saada tietää, että sinä olet antanut minulle anteeksi.
— Ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa, — kuiskasi setä vapisevin huulin.
Kaija katsahti häneen kuumeisilla silmillään.
— On kyllä, — virkkoi hän. — Minä olen tehnyt suuren rikoksen sinua kohtaan… ja… itseäni kohtaan myöskin. Muistatko, kuinka sinä kerran sanoit minulle: "Älä milloinkaan käy välipuheille rakkautesi kanssa!" Mutta minä kävin.
— Tietämättäsi, — kiiruhti setä Frans lisäämään. Mutta Kaija ei säästänyt itseään.
— En, vaan tieten, — vastasi hän. — Silloin kuin minä seisoin Pietari Damin kanssa alttarin edessä, silloin minä äkkiä ymmärsin rakastavani juuri sinua. Mutta minä tukautin äänen rinnassani ja väkivallalla pakotin itseni luulemaan muuta.
Setä Frans puristi hänen kättään niin kovaa, että hän oli vähällä parahtaa.
— Voi, miksikäs teitkään niin? — virkkoi hän, äänessään niin paljon katkeruutta, että Kaijan sydäntä vihiäsi.
— Niin, miksikä teinkään niin! — puheli hän itsekseen; — Tietänenkö sitä itsekään?… Sinä olit kauttaaltasi jotain koeteltua, vanhaa, täysiarvoista… hän uutta… pettävää… Hän se oli, tuo elämänkokemus! — liitti Kaija katkerasti. — Voi, mutta älä pidä minua silti vähemmin rakkaana! — Näin hän rukoili, ja ääni tuli pohjalta tuskaisen sielun.