Pietari Dam käsitti hänen vaitiolonsa väärin ja lisäsi, vilaisten syrjästä poikaan:
— Ei suinkaan tuo yhdennäköisyys ole satunnaista vain…
Silloin puristi Kaija nyrkkinsä yhteen, vihasta kalveten.
— Jos sinä, — lausui hän, — jos sinä kerrankaan vielä mainitset hänen nimeänsä tuolla tavalla… sinä, joka et ole mahdollinen hänen kenkänsä pohjaakaan suutelemaan, niin minä jätän tämän talon. Ymmärrätkö? En hetkeäkään silloin ole enää täällä!
Pietari Dam säikähti hänen kiivauttansa, säikähti tuota jäätävää kylmyyttä hänen äänessään. Ja äkkiä valtasi hänet se pelko, että Kaija panee uhkauksensa toimeen ja todellakin lähtee pois.
Hän käsitti kyllä, mikä etu hänellä on olla naimisissa Kaija Hallingin kanssa. Ylhäiset, vanhat talot pääkaupungissa olivat käyneet hänelle avoimiksi hänen vaimonsa kautta, ja koko hänen yhteiskunnallinen asemansa oli kohonnut. Tosin hän oli jo kuluttanut puolet vaimonsa omaisuutta, mutta runsaasti oli vielä jäljelläkin, ja sitä paitsi hän piti vaimostaan yhä vieläkin — tavallaan hän oli valmis huvittelemaan muitten kanssa, mutta vaimokseen hän ei olisi saattanut ottaa ketään muuta. Vaimokseen hän tahtoi Kaijaa. Ja niinpä hän äkkiä kävi nöyräksi.
— Minä pyydän sinulta tuhannen kertaa anteeksi, — virkkoi hän. — Minä tiedän tehneeni pahoin sinua kohtaan enkä tahdo yrittääkään puolustamaan itseäni. Sinulla on täysi syy olla vihoissasi minulle… mutta täytyyhän sinun myöntää, ett'et sinäkään ole sanottavaksi minua ajatellut tämän viimeisen puolen vuoden kuluessa.
— Myönnän kyllä, — vastasi Kaija vilpittömästi. — Min'en pelkää olla suora sinua kohtaan. Minä luotin sinuun ensi alussa, mutta sinä sysäsit minut luotasi. Sinä loukkasit minua hellimpään kohtaani. Minua ahdisti pelko ja vavistus silloin, ja minä sain lohdutusta Frans sedältä! Minä olin sitten iloisissa odotuksissa, ja setä Frans oli silloin ilossani osallinen! Lasta me ajattelimme jo ennen kuin se syntyi, ja meidän ajatuksemme yhtyivät toisiinsa. Me puhelimme lapsesta, me kirjoitimme toisillemme lapsesta. Ei nainen milloinkaan olisi saattanut osoittaa minulle suurempaa hellyyttä ja hienompaa ymmärtämystä kuin hän. Ei siis kummakaan, jos lapsesta tuli hänen näköisensä.
Hänen poskensa olivat punaiset liikutuksesta, ja tuossa katseessa oli jotain niin puhdasta ja ylevää, että Pietari Dam ehdottomastikin loi silmänsä maahan.
— Mutta kuinkapa sinä voisitkaan ymmärtää, — jatkoi Kaija, — kuinkapa voisitkaan ymmärtää, että kaksi ihmistä saattaa rakastaa toisiaan, syntiä tekemättä! Ja setä Frans ja minä, me rakastamme toisiamme… tiedä se nyt! Ja vaikka näin on, ei ole meidän kumpaisenkaan johtunut mieleenkään pettää sinua. Silloinkaan, kuin sain selväksi, kuinka pohjattoman uskoton sinä olit ollut, en silloinkaan edes hetkistäkään ajatellut lähteä pois sinun talostasi. Vapaasti olen tehnyt, minkä tehnyt olen, ja siksipä olen tekoni seurauksetkin kantanut… Mutta yhtä minä myös tahdon, — hän oikaisihe ja kenautti ylpeätä niskaansa, — minä tahdon tehdä niin, että voin itseäni naisena kunnioittaa… Minä olen hoitanut sun taloasi ja vaalinut sun lastasi, mutta vaimonasi en tahdo olla, kosk'en vaimosi ole. Ja minä toistan sen, mitä äsken sanoin: jos sinä vielä kerrankaan mainitset setä Fransin nimeä tuolla tavalla, niin lähden empimättä tästä talosta pois.