Hän oli niin kaunis tällä hetkellä, seisoessaan tuossa Pietari Damin edessä, että vanha rakkaus leimahti miehessä jälleen täyteen liekkiin, ja samalla heräsi luulevaisuuskin.
— Tuossa piilee jotain, — tiuskasi hän äkisti.
— Siinä ei piile mitään, — vastasi Kaija tyynesti. — Minä en vilpistele, sen tiedät varsin hyvin.
Pietari Dam tiesi sen, ja ääni kävi jälleen pehmeäksi ja pyytäväksi.
— Minä lupaan, — lausui hän, — että tämä oli viimeinen kerta kuin sinulla oli syytä valituksiin. Siedätkö minua sitten?
— Kyllä, — vastasi Kaija, — sitten siedän sinua. Mutta säikähdyttyänsä kerran, Pietari Dam tarttui kaikkiin saatavina oleviin aseisin.
— Sitä paitsi, — sanoi hän, — avioero on kahden asia, niinkuin avioliittokin, sen kaiketi tiedät. Minä puolestani en milloinkaan siihen suostu. Jos sinä sittenkin minut jätät, niin minä pidän pojan, sillä siihen on minulla oikeus.
Hän näki Kaijan kalpenevan, niin että huuletkin kävivät valkoisiksi.
— Luullakseni, — virkkoi Kaija vain, — luullakseni, on ensimmäinen oikeus sillä, joka on pannut henkensä alttiiksi lapsen tähden.
— Sinä erehdyt. Kun kysymyksessä on poika, silloin on isällä oikeus vaatia hänet omakseen. Sinä saat tehdä niinkuin tahdot, tietysti, mutta tiedä, että sinun on valitseminen joko hänet ja minut tahi ei kumpaakaan.