Kaija hervahti koko olennossaan, niinkuin olisi saanut näkymättömän iskun, mutta ei ruvennut väittelemään, käänsi vaan selkänsä hänelle ja astui ovea kohti.
Yhdellä harppauksella oli Pietari Dam hänen rinnallaan.
— Tahdoin vain kiusata sinua hieman, — sanoi hän. — Sinä saat sen, mitäs tahdot. Minä annan sinulle täyden oikeuden lapseen.
Kaija hätkähti ja kääntyi ympärinsä. Hän ei vastannut, mutta tuosta tavasta, jolla hän äkkiä nosti päänsä korkealle ja reippaasti, huomasi Pietari Dam, kuinka vapaaksi Kaija nyt tuntee itsensä. Ja vaimonsa katseen kohdattuaan, hänen täytyi ehdottomastikin pyhkäistä kädellä silmiänsä, — niin häikäisevänä päivänpaisteena se säteili ja loisti ja loi lämmintä ympärilleen.
Tällä hetkellä seisoi Kaija, kauaksi katsellen luvattuun maahan… tuntui kuin ei hän lainkaan huomaisi Pietari Damin läsnäoloa.
Pietari Dam tunsi saman pistoksen sydämessään kuin ennenkin ja kääntyi pois.
— Saanhan toki käydä lasta katsomassa? — kysäisi hän.
— Niin usein kuin tahdot, — vastasi Kaija, ja lämpöä kuului äkkiä hänen äänessään. — Mutta, — lisäsi hän, katsahtaen kummastellen häneen, — pidätkö sinä todellakin lapsesta?… Voi, jos vainenkin pidät, niin minun käy hirmuisesti sääli sinua.
Ja hän valvoi koko yön ja mietti, kuinkahan vaikea Pietari Damin lieneekään luopua lapsesta. Oli jo vähällä tuntua hänestä, että on synti erottaa häntä ja lasta toisistaan.
Mutta Pietari Dam nukkui yönsä rauhallisesti, kuten ennenkin. Päivä oli ollut niin täynnä tunnelmia — ei niitä kannattanut ottaa yöksikin mukaansa.