— Tahtoisin nyt kuolla povellasi! hengähti hän, painaen hiljaa nyyhkyttäen ihanan päänsä olkaani vasten.
— Ja minä sinun kanssasi, lemmittyni! lausuin minä hyväillen hänen polttavia poskiansa.
Silloin päästi hän äkkiä käteni.
— Sinä minun kanssani, huudahti hän tuikeasti ja sydäntävihlovalla äänellä, silmät kaameasti säihkyvinä, — sinunhan täytyy elää — elää ollaksesi toisen oma!
Hänen kasvoilleen tuli hurjan katkera, pilkallinen ilme. Mutta vähitellen hän jälleen kävi rauhallisemmaksi. Hän alkoi puhua ilmapalloretkestä, jonka aioimme tehdä yhdessä, ja tuo keskustelu ja toivo saada viettää vielä uusi ihana päivä yhdessä vuodatti hieman hoivaa surullisiin sydämiimme.
Olin iloinen, kun jälleen saavuimme kaupunkiin.
Mutta vasta erottuamme minulle selveni täysin kuinka kiihkeä tuo intohimo oli, joka oli vallannut mielemme. Säälin Bigiä sanomattomasti hänen riuduttavan rakkautensa tähden. »Minun ei olisi pitänyt sallia sen puhjeta ilmiliekkiin», nuhtelin itseäni, »en saa enää tavata Bigiä, muutoin… muutoin…» Ja tuskallisempana vielä seurasi ajatus: »Kuinka olenkaan pettänyt Dugloren, — rakkaan, kovaa kokeneen Dugloreni!»
Ja nyt seuraavat lehdet, jotka voin kirjoittaa vain vapisevin käsin!
XVI.
Tuomionlankeamispäivä! Tuo on sopiva otsake. Tuona päivänä lepäsi kohtalon käsi raskaana päälläni.