Tullessani kotiin kävelyretkeltäni löysin huoneessani tavattoman suuren, virkasinetillä varustetun kirjeen, joka oli kotimaastani. Istuen valmiiksi pakatulla matka-arkullani aukaisin kuoren. Hyvää paperia! Kirjelmä piirikunnanesimieheltä ja piirineuvostolta! Hypähdin pystyyn kuin käärmeen pistämänä. Mitä? Mitä ilkeyksiä onkaan Balmer keksinyt minusta kirjoittaa? Mitä! »Kevytmielistä elämää — — — seikkailuja erään huonon naisen seurassa — - — läheisessä tuttavuudessa väärinpelaajien kanssa — — — kotimaan hyvä maine kärsii siitä — — — piirikunnanesimiehen ja piirineuvoston päätös: Jost Wildin on ennen kolmen päivän kuluttua siitä kuin oikeusjuttu, jossa hänen on esiinnyttävä, on tullut käsitellyksi, saavuttava Gauenburgin raatihuoneelle viranomaisten edessä vastaamaan elämästään, uhalla että hänet muutoin toimitetaan kotimaahan poliisiviranomaisten avulla herra Konrad Balmerin väIityksellä. Ettei matkarahojen puutetta kävisi käyttäminen verukkeena, on herra Konrad Balmeria pyydetty toimittamaan Wildille yleisistä varoista kustannettava kolmannen luokan matkalippu matkaa varten kotimaahan. Wildi tulee asetettavaksi holhouksen alaiseksi, joka siinä tapauksessa, että hän käyttäytyy hyvin, sittemmin lakkautetaan, ei kumminkaan ennen vuoden kuluttua.»
Siihen lisäsi vielä piirikunnanesimies, surkutellen syvää lankeemustani, että minun oli osoitettava että minussa oli jäljellä hitunen hyvääkin, noudattamalla neuvoston huolellisesti harkittua päätöstä.
Ja tuo koski minua, Jost Wildiä! Otin piirikunnanesimiehen kirjeen ja tuon virallisen kirjelmän, repäisin ne ja heitin palaset lattialle, ja nähdessäni nyt siististi pykälöidyllä paperialustalla kotimaani valtiosinetin nousevine aurinkoineen, vuorikuusineen ja muinaisaikuisine tapparakeihäineen, laskin kantani sille, niin että lakka murskaantui.
Mutta sydämeni tuntui rikkirevityltä ja murskaantuneelta kuten paperi kädessäni ja lakka jalkani alla. Myrkkyhaava poltti povessani. Olinko sitten maankulkija, huijari, konna? Enkö ollut Balmerin tykönä tehnyt työtä kuin päiväpalkkalainen ja illoin opiskellut aina myöhään yöhön? Mitä merkitsi tuon rinnalla pari ajattelematonta tekoa? En ollut koskaan lakannut vakaasti pyrkimästä päämäärääni kohden. Ei, tuo mies, jonka näin kuvastimessa, oli tosin kuolonkalpea, mutta hänessä oli elinvoimaa, joka estäisi hänet sortumasta!
Kokosin paperipalat ja panin ne talteen. Niistä muistankin tuon kuolettavan loukkauksen, ne estäisivät koti-ikävän mieleeni pääsemästä! Kaiken sekasorron kesken oli vain yksi seikka minulle selvä: Kotimaahan, joka oli minua loukannut, en palaisi! En ikinä enää! Minut valtasi halu ilmaista, vahvistaa tuo päätökseni jollakin teolla. Tartuin kynään ja kirjoitin Gauenburgiin piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle:
»Pyydän ettette minua odota! Teillä on syytä iloita siitä etten tule, sillä jos tulisin, niin ensi työkseni syyttäisin teitä vuorilla ja laaksoissa, kautta koko maan ja kaiken kansan edessä ennen kuulumattomasta kunnianryöstöstä, enkä väsyisi vaatimasta teitä tilille, ennenkuin olisin vienyt asiani voittoon. Mutta minä en tule! Balmer puolestaan vastatkoon kuolinhetkellään siitä että kirjeellään teille, herra piirikunnanesimies, turhamaisesta halusta esiintyä ylevänä ja nuhteettomana, on tehnyt henkisen murhayrityksen minua kohtaan. Ylpeyteni estää minua sanallakaan puolustautumasta, mutta väkivaltaa vastaan olen valmis taistelemaan. Jost Wildi.»
Kiiruhdin kirjeineni ulos, vaikka jo oli yö. Olisin halunnut ajaa Balmerin ylös unestaan ja huutaa hänelle: »Konna! Niinkö vähäarvoinen ihmisonni sinusta on?» Kammottavalle tilinteolle olisin hänet vaatinut!
Sitten kääntyivät ajatukseni Bigin puoleen. Hurmaavan ihanana kuvastui hän eteeni. Sana vain — ja tuo ylevä olento olisi minun ja maailma olisi minulle avoinna! Ei, se ei saisi, ei saisi tapahtua. Näin edessäni Dugloren, kasvot kärsivinä, tummat silmät tuskaa täynnänsä! Lemmentunnustukseni ja ruusupensaan alla annetut tuliset suutelot täyttivät mieleni kiihkeällä katumuksella. »Kaiken elämäni haluaisin viettää sinun parissasi!» Tuona huumauksen hetkenä minusta oli tuntunut siltä, mutta nyt oli toisin. Duglorelle tahdoin pysyä uskollisena, muutoin en voisi kunnioittaa itseäni, en ansaitsisi että elämäni vielä kirkastuisi näiden myrskyjen jälkeen. Mutta kuinka olisi meidän mahdollista tavata toisemme, kun olin päättänyt olla palaamatta kotimaahani?
Onko todellakin olemassa aavistuksia, sielujen välitöntä vuorovaikutusta, jolle etäisyydet eivät mitään merkitse? Jonkunmoisen lovinäennän vallassa tunsin tuona yönä että Dugloren ajatukset olivat kiinteästi minuun kohdistuneet, että koko hänen olentonsa oli tavallista lähempänä minua. Mutta kenties johtui tuo tunne vain mieleni kiihtymyksestä, tyytymättömyydestä omaan itseeni, kun Bigin takia olin käynyt uskottomaksi lapsuuteni lemmitylle ja katalasti jättänyt hänet oman onnensa nojaan!
Seuraavana aamuna astelin Holsteiniläisportilla sijaitsevaa oikeushuoneistoa kohden, esiintyäkseni todistajana väärinpeluuta koskevassa jutussa. Täysin siemauksin hengitin tuolla haikealla matkalla raitista ilmaa, se virkisti sekasortoisten ajatusten rasittamaa päätäni. Mutta kun oikeudenpalvelija vei nainut todistajain huoneeseen, rupesin melkein voimaan pahoin. Näin siellä kammottavan vastenmielisen seurueen elähtäneitä miehiä ja ihomaalilla kaunistettuja naisia sekä pari tuttavaa, jotka tervehtivät minua julkean ivallisesti. Monilla kasvoilla kuvastui kuin salaista pilkkaa siitä että minä, raikas nuorukainen, olin joutunut sellaiseen seuraan. Tuon tuostakin kutsuttiin joku todistajista oikeussaliin. Minun vuoroni ei vain tahtonut ikinä tulla!