Äärettömän verkkaan kuluivat hetket meidän siinä istuskellessamme edestakaisin kulkevan poliisin silmälläpidon alaisina. Eikä mietiskelykään voinut tuottaa viihdykettä, sillä jokainen ajatus, joka syntyi tuossa huoneessa ja tuossa seurassa, oli tuomittu tahraantumaan. Ikäänkuin hakien suojaa tuota minua ympäröivää ilmapiiriä vastaan, otin esille Dugloren molemmat kirjeet, jotka tähän saakka olivat jääneet avaamatta, kun mieleni oli ollut niin sekaannuksissa. Niiden sisältämät uutiset saattoivat minut melkein heti unohtamaan ympärilläni olevan seurueen.
»Rakas Jost», kirjoitti tyttöparka, »olen kuolettavassa tuskassa sinun tähtesi. Viime kirjeesi oli äkillisesti lopetettu ja kirjoitit voivasi pahoin. Sen jälkeen en ole kuullut sinusta sanaakaan. Nyt minun täytyy ajatella että olet kovasti sairaana, rakas Jost! Mutta olen ihmeissäni siitä ettet ole antanut jonkun toisen puolestasi kirjoittaa minulle. Olen menehtymäisilläni levottomuuteen, ja tuskalliset unet vaivaavat minua. En löydä mistään lohtua! Minä läksin pois Z'indeniltä. Se tuotti meille kaikille surua, mutta oli kumminkin tarpeen. Sovussa ja rakkaudessa me erosimme, ja herra Z'binden lahjoitti minulle tulevia myynejäni varten sievoisen rahamäärän. Tulin Zweibrückeniin noiden ystävällisten talonpoikaisihmisten tykö, joista minulle kirjoitit. Mutta perheessä on kylliksi työntekijöitä, eivätkä he tarvitse ketään palvelukseensa. Mutta he sanoivat että kyllä voisin jäädä heille, kunnes saisin mieluisen paikan.
»He kyselivät sinustakin kaikenmoista, rakas Jos Jutellessani sinusta heräsi haikeassa mielessäni ajatus että menisin Selmatt'iin, jossa olimme eläneet onnellisina lapsukaisina. Hiljaisuus, joka minua matkalla ympäröi, sekä rukoukset puolestasi rauhoittivat minua. Minusta tuntui kuin Jumala olisi minulle puhunut ja herättänyt mielessäni päätöksen lähteä matkaan hakemaan sinua tuolta vieraasta kaupungista, hoitaakseni sinua, jos olet sairas, Jost-parka, kunnes jälleen tulet terveeksi. Sittenhän voimme myöskin päättää miten asetamme elämämme.»
Kävin levottomaksi. Dugloreko Hampuriin! Tuohan oli aivan mieletöntä!
Kirje jatkui: »Kirjoitinhan sinulle kerran, että Melchi Hangsteiner oli alkanut rakentaa itselleen taloa Selmattiin, ja että piirineuvosto on antanut hänelle raha-avun sitä varten. Tiedäthän että minä jo heti sanoin, että pitäisi jälleen ruveta asuttamaan Selmattia. Minä ajattelin silloin meitä. Mutta nyt on Melchi sen tehnyt. Talo on kokonaan puusta, ja siihen kuuluu lato ja navetta, ja akkunoista on kaunis näköala kynttilämessuaukolle päin. Siellä elelee nyt Melchi ja hoitelee renkipojan avulla karjaansa, neljää nautaa. Olin hänen luonaan päivällisellä. Kun aina olemme olleet hyvät toverit, niin kysyin häneltä mitä hän siitä sanoisi, jos läksisin sinun luoksesi. Mutta hän kielsi kovasti minua lähtemästä ja sanoi että olisi sääli tuhlata niin paljon rahaa ja että voisi myöskin olla vaarallista matkustaa yksin. Lisäksi hän puhui vielä paljon tyhmyyksiä, saadakseen minut luopumaan sinusta. Mutta ei siitä ollut apua, vaan minulle selvisi pian että hän ajatteli vain omaa etuansa. Hän tahtoisi itse saada emännän taloonsa, ja hän haluaisi saada minut! Tuo houkkio! Ikäänkuin hän ei ennestään tietäisi etten välitä muista kuin sinusta. Kello kolme läksin jälleen Selmattt'ista. Pitkän aikaa ahdistivat minua siinä tietäni edelleen astellessani Melchin sanat, että sinä varmaankin voit erittäin hyvin, ja olet minulle kirjoittamatta vain siksi ettet minusta välitä, — mutta lopuksi olin tehnyt päätökseni. Tietysti on sääli uhrata tuo raha, sehän olisi niin hyvä olemassa myynejä hankkiessani. Mutta — mitä iloa minulla on maallisesta tavarasta, kun ei minulla ole mielenrauhaa? Siis, rakas Jost, päätin Selmatt'in ja Zweibrückenin välillä kulkiessani kirjoittaa sinulle tämän vakavan kirjeen. Oi rakas Jost, kirjoita minulle, olitpa sairas tai et! Olisiko sinusta hyvä vai paha, jos tulisin Hampuriin? Ja jos sinulta ei tule kirjettä, niin ajattelen että olet kovasti sairaana. Silloin varmaankin tarvitset hellää kättäni. Ja anna minulle kaikki anteeksi levottomuuteni takia, joka ei suo minulle hetkeksikään rauhaa.»
Kyynelten kostuttamina seurasivat sanat: »Sinua ainiaan rakastava uskollinen Dugloresi.»
Minut valtasi niin voimakas liikutus, että unohdin missä olin ja hypähdin penkiltä ylös. Tuo tuntui epäilyttävältä poliisista, joka vartioitsi julkeasti kuiskuttelevia todistajia. Hän lähestyi minua, antoi merkin sormellaan, otti kirjeen ja luki pari riviä. Mutta huomattuaan niiden sisältävän vain mielenahdistuksissa olevan tyttöparan hätähuudon, hän antoi kirjeen takaisin mitään puhumatta, kuten oli sen ottanutkin. Juuri sinä hetkenä huusi oikeudenpalvelija ovelta:
— Todistaja Wildi!
Vihdoinkin!
Rinta kuohuvain tunteitten vallassa, mutta velvollisuudestani selvillä seurasin häntä oikeussaliin tuomarin eteen. Syytettyjen penkillä istui roteva, jättiläismäinen ravintolanisäntä, hento Legluni, muuan entinen laivankapteeni, jolla oli punainen mukulanenä, sekä pari muuta, joita en tuntenut. Unohtumattomasti jäi tuo surullinen kuva mieleeni. Mutta itse kuulustelusta ei ole erikoisempaa sanottavaa. Minun oli vielä kerran kerrottava miten olin joutunut tuohon seuraan. Sitten seurasi kysymyksiä ristiin rastiin. Tuo hetki oikeussalissa väsytti minua kuin kuorman kantaminen ylös vuorelle. Minua alkoi pyörryttää, mutta samassa lausui tuomari, annettuaan ensin ankaran varoituksen etten enää toiste sekaantuisi sellaiseen seuraan, nuo vapauttavat sanat: