— Todistaja Wildi! Saatte poistua!
Varoitus ei olisi ollut tarpeen. Lähtiessäni tuosta rakennuksesta täytti mieleni ajatus: »Varon itseäni enää toiste oikeuden eteen joutumasta!» Päästyäni raittiiseen ilmaan huoneistosta, johon niin paljon kurjuutta kertyy, nautin silmänräpäyksen ajan ihanasta tunteesta että viikkomääriä pelkäämäni hetki nyt oli ohi. Mutta seuraavana hetkenä kohdistuivat ajatukseni Dugloren toiseen kirjeeseen. Mitähän se sisälsikään? Lieneehän hän toki taivaan tähden luopunut mielettömästä tuumastaan tulla luokseni. Kiiruhdin Elben puolella oleviin tuuheisiin puistikkoihin ja silmäilin ympärilleni hakien paikkaa, jossa olisi suojattuna lukuisain kävelijöiden katseilta. Sellainen oli tarjona lammikon vieressä kasvavan puuryhmän varjossa, mutta juuri kun olin istunut penkille, kuulin takanani veitikkamaisen äänen naureskelevan:
— Hyvää päivää, Jost Wildi! Tietysti herra ei nähnyt minua, vaan minä näin onneksi hänet. No, kuinka kävi? Hyvin? Päähän näyttää vielä olevan paikoillaan olkapäiden välissä!
Big kumartui minua kohden, ja minun vienosti hyväellen hänen poskensa hiveli poskeani. Eilisiltaisesta synkkyydestä ei hänessä enää näkynyt jälkeäkään, vaan hän näytti onnelliselta olennolta, joka vain ajattelee elämän iloa ja autuaallisuutta.
— Syömme yhdessä ja sitten lähdemme tapaamaan Sommerfeldiä, sopiaksemme hänen kanssaan tuosta suurenmoisesta ilmaretkestä, nauroi hän kuten riemahteleva lapsi, joka tahtoisi nähdä leikkitoverinsa yhtä iloisena kuin itse on. — Oletko tuonut minulle kuvan omistuksineen? kysyi hän sitten.
Ei, sen olin unohtanut eilisten ja tämänaamuisten monien huolten takia.
— Tahdotko odottaa hetken, Big, pyysin minä, — kunnes olen lukenut erään kirjeen.
Hän pani nyrpeissään suunsa viehättävälle supukalle ja läksi, jättääksensä minut yksin kirjeineni, lammikon rannalle, missä houkutteli luokseen siellä uiskentelevia vesilintuja. Mutta minä luin, mieli yhä lisääntyvän kauhun vallassa, Dugloren toista kirjettä.
»Ja sinä et vastaa mitään, rakas Jost», kirjoit hän. »Olet siis kovasti sairaana. Sitä vakuuttavat minulle myöskin uneni! Valkealla vuoteella sinä lepäät ja silmäilet ovelle ja ajattelet: Missä viipyykään Duglore! Minä tulen, rakas Jost! Olin ompelijattareni tykönä Gauenburgissa. Oli juuri markkinat, ja Melchi, joka halusi ostaa vielä yhden naudan karjaansa, oli myös siellä. Hän sanoi minulle vielä kerran että matkatuumani olivat hullutusta ja koetti saada minut niistä luopumaan. Mutta nähtyään että päätökseni oli järkähtämätön, hän teki minulle sen palveluksen että tiedusteli asemalla junien kulkua. Siellä sanottiin hänelle että tiistaina matkustaisi eräs siirtolaisperhe Hampuriin, ja jos minä ylihuomenna lähden heidän kanssaan matkaan, niin olen keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä Hampurissa. Niin minä teen.»
Keskiviikkona kello kuusi iltapäivällä! Sehän oli tänään, muutaman tunnin jälkeen! Kirjettä jatkui vielä, vaan en kyennyt lukemaan sitä loppuun. Uteliaana ja kärsimättömänä katsahti Big minuun. Silloin hän huudahti: