— Jost, sinähän olet kuolonkalpea!
Kuiskasin hänelle vain pari sanaa vastaukseksi. Hän käsitti kaikki ja vaipui tyrmistyneenä viereeni, kietoi vavisten kätensä ympärilleni ja nojasi murtuneena poveeni kyynelsilmin. Yhä alemmas vaipui ylväs päänsä, kuin hän olisi ollut menehtymäisillaän tuskaansa. Katkerailmeisten huulten välistä kiilsivät valkoiset hampaat. Hän muistutti minusta otusta, joka on saanut kuolinhaavan, joka tahtoisi puolustautua, mutta tuntee voimainsa olevan lopussa. Puristaen epätoivoisesti kätensä yhteen hän kuiskasi:
— Ja minun on lähdettävä tieheni! Tuo unelma on lopussa! Mutta jos olisi olemassa Jumala, niin ei hän voisi erottaa sydämiä sellaisia kuin meidän! Jos hän edes olisi vielä suonut meidän tehdä tuon retken! Aamuhetken valovirrassa toivoin saavani kanssasi kohota noihin korkeuksiin, joissa maan tomu ei enää paneudu sielun siiville, ja tuosta onnesta olisin kiittänyt ja ylistänyt laupiasta Jumalaa, ja olisin koettanut olla hurskas kuten sinun kihlattusi. Mutta hän ei suonut sitä minulle!
Vavahtelevin huulin, kammottavin, hurjin sanoin hän kirosi kovaa kohtaloansa tuikeissa sydämentuskissaan. Valtava kärsimyksen ja intohimon ilme hänen kasvoillaan soi niille kaamean kauneuden. Sydämeni veti minua Bigin puoleen, mutta povessani oli myöskin tunne, joka varoitti: »Pelkää tuota salaperäistä olentoa, pakene hänen luotaan!» Hän takertui soleilla käsillään käsivarteeni, hänen katseensa syöpyivät silmiini ja hän pyysi kiihkeästi:
— Jost, sano, haluaisitko todella viettää elämäsi minun parissani?
Tunsin että Big tekisi väkivaltaa itselleen ellei saisi odottamaansa vastausta. Puristin hänen kättänsä ja sopersin tunnontuskia kärsien:
— Haluaisin, Big, en tahtoisi erota sinusta koskaan!
Hän suuteli minua tulisesti ja haikeasti, kuin imeäkseen sieluni itseensä.
— Entä kuvasi? rukoili hän. — En voi elää ilman sitä!
— Lähetän sen sinulle, Big, lupasin minä rauhoittaakseni hiukan hänen tuskan täyttämää mieltänsä, ja me kärsimme yhdessä.