Silloin lehahti lähelle meitä parvi leikkiviä lapsia. Se teki lopun hehkuvista tunteenpurkauksistamme. Kuljimme kappaleen matkaa yhdessä. Mutta saavuttuamme puuryhmän luo, joka suojeli meitä uteliailta silmäyksiltä, pysähtyi Big.
— Sen täytyy — sen täytyy tapahtua! sopersi hän. — Jää hyvästi, armaani!
Vielä kerran imeytyi hänen katseensa silmiini kuin särpiäkseen sielun ruumiistani. Sanoinkuvaamattomalla hellyydellä hän laski molemmat kätensä poskilleni, veti minut vavisten puoleensa ja pusersi huulensa huuliani vasten. Palava suutelo vielä, sitten nopea, kiihkeä kuiskaus: — Jää hyvästi! — ja hän meni.
Mitä minuun tulee, jaksoin ihme kyllä elää tuon monivaiheisen, kaamean päivän päähän saakka. Vaikka en tiennyt vielä mitään neuvoa selvitäkseni ahdinkotilasta, johon olin joutunut, ja ajatukseni harhailivat edestakaisin Bigin ja Dugloren välillä, toimiskelin kumminkin aivan järkevästi. Kotiin tultuani luin morsiameni kirjeen loppuun. Ovelasti oli Melchi Hangsteiner järjestänyt Dugloren matkan niin, etteivät muut saaneet siitä tietoa. Että Duglore jälleen voisi palata huomiota herättämättä ja juorupuheisiin aihetta antamatta, jos huomaisi erehtyneensä minuun nähden, kertoi Melchi Zweiorüokenissä hänen saaneen St. Jakobissa paikan. Ei, Melchi Hangsteiner, tuumasi eivät toteudu! Olin valmis jokaiseen uhraukseen Dugloren tähden. Yhtä vain rukoilin Jumalalta, — ettei jälleennäkeminen tuottaisi minulle pettymystä! Tunsin kuinka oleskelu suurkaupungissa, seurustelu Bigin kanssa oli saattanut minut arvostelemaan naisia toisen mittakaavan mukaan kuin ennen hiljaisessa kotivuoristossani. Kuinka kävisikään, jos Duglore minusta tuntuisi vähäpätöiseltä? Voisinko silloin vastustaa Big Daren salaperäistä lumousvoimaa? Kylmät ja kuumat väreet puistattivat minua tuota ajatellessani. Mutta rauhoituin pian taas!
Mikä hengen- ja rakkaudenvoima ilmenikään tuossa että hän, maailmaan perehtymätön vuoriston lapsukainen, läksi matkaan minun luokseni! Järkevä ei tuo päätös suinkaan ollut, mutta käsitin kuinka suureksi sen merkitys oli arvioitava, ja uljaan uskollisuuden kirkastamana täytti nyt Dugloren kuva mieleni. Mutta kotimaahan en voinut palata hänen kanssaan asiain nykyisellä kannallaan ollen.
Otin kirjekuoresta matkalipun, jonka Andreesen oli minulle tuonut, panin sen toiseen kuoreen ja kirjoitin päälle: »Herra Hannu Konrad Balmerille. Palautetaan kiittäen.» Olin jo aamulla jäähyväisiksi kätellyt tuota kohteliasta kirjuria, ja nyt lausuin hyvästit hänen iloiselle rouvalleen, joka oli niin taitavasti osannut perehdyttää minut, vuoriston pojan, hienon maailman seurustelutapoihin. Hän vuodatti kyynelparin tähteni. Bigin kanssa tekemilläni huvimatkoilla, joilla aina olin esiintynyt kohteliaana herrasmiehenä, olivat varani vähenemistään vähenneet, mutta niitä oli kumminkin vielä sen verran, että voimme Dugloren kanssa tulla niillä toimeen jonkun päivän, ja sillävälin olin hankkiva itselleni työtä. Yksinkertaisessa, mutta siistissä majatalossa tilasin huoneen hänelle ja toisessa itselleni, ja olin asemalla neljännestuntia ennen hänen junansa tuloa.
Kimakka vihellys — ja juna saapui. Matkustavaiset kiiruhtivat ulos tiheissä ryhmissä, jotka vähitellen hajaantuivat. Tuolla, tuolla seisoi runsailla matkakapineilla kuormitettuna talonpoikaisperhe, josta jo kaukaa voin huomata sen olevan kotoisin synnyinseudultani! Heitä oli isä, äiti, isoisä ja pari lasta, ja jonkun siirtolaisyhtiön asiamies tuli ottamaan heidät turviinsa. Tuossa ryhmässä seisoi, selin minuun, keskikokoa oleva solakka tyttö, harmaa matkapuku yllään ja päässä harmaa huopahattu. Hän piti kädestä pientä poikaa, kuin olisi hänkin kuulunut seurueeseen. Harmaan huopahatun alta laskeutui punertavan ruskea tukkasykerö niskaan. Nyt hän teki soman päänliikkeen — Duglore! Sydämeni pamppaili. Lähestyin häntä. Duglore, joka hellästi lohdutti arkaa poikaa, jota talutti, ei minua huomannut. Näin edessäni viehkeänsuloiset, raikkaan hienot kasvot, tummat, loistavat silmät, joissa kuvastui vaatimaton, puhdas, lämmin mieli. Ehdottomasti tulin ajatelleeksi että tuo tyttö voisi matkustaa yksin halki maailman, ei löytyisi missään sellaista julkeata kieltä, röyhkeätä kättä, joka uskaltaisi loukata hänen puhtauttaan, hienouttaan ja hyvyyttään.
— Terve tultua, Duglore! huudahdin hiljaa. Hän säpsähti riemuisasti. Hän päästi pojan käden, ja nyt seurasi katse ja vapiseva, värähtelevä huudahdus= — Jost! — Nöyrästi ja sydän tulvillaan rakkautta hän painoi päänsä alas ja tarttui molemmin käsin käteeni — Jost, puhui hän vapisevin huulin, — elä ole suutuksissasi siitä että tulin!
Mieli hämmennyksissä lausuimme talonpoikaisperheelle hyvästit, ja olin Dugloren kanssa kahden. Vietimme tuon illan kuin huumeessa, tunteittemme vallassa, sanoja liioin tuhlaamatta. Kädet kaulaani kiedottuina vuodatti Duglore kestämänsä kärsimykset kyyneliin. — Elä ole suutuksissasi, Jost, toisti hän nyyhkyttäen, — siitä että tulin luoksesi. Kun sydän on pakahtumaisillaan, turvautuu viimeiseenkin keinoon!
Silittelin hänen päätään ja poskiaan, kuten lasta rauhoitetaan..— Nyt pitää sinun tyyntyä, Glore, kuiskasin minä, — huomenna puhumme kaikista asioistamme. Kiitän sinua, kun rohkenit lähteä matkaan, kaikki kääntyy vielä parhain päin!