— Mitä suloista minä sinulle sanoisin, Jostini? hymyili hän kyynelsilmin. — Et ole enää sairas, vaan ainoastaan vähän kalpea vielä. Mutta kuinka kaunis, komea, hieno mies sinusta onkaan tullut! Vaan kun katson kasvoihisi, näen että olet kumminkin entinen rakas, rakas Jostini. Silmiesi ilme on niin uskollinen!
Vastasin hellillä hyväilyillä, ja hänen tummain silmäinsä katse kohosi luottavaisena puoleeni. Lähtiessäni hänen luotansa hän oli täysin rauhoittunut, ja vieno onnellisuuden tunne vallitsi nyt rinnassani tuon monivaiheisen päivän ehdittyä ehtooseen. Lapsuuden ja nuoruuden muistot täyttivät mieleni ja saattoivat minut unohtamaan kaikki huolet. Jälleennäkeminen oli tuottanut siunausta. Bigistä vapautuneena olin jälleen koko sydämeni voimalla kiintynyt Dugloreen.
Mitä oli minulle Big? Ihana, outo taruolento, jonka sattumalta olin kohdannut elämäni polulla. Mutta Duglore oli lapsuuteni toveri ja morsio, kotiseutuni suojelusenkeli!
XVII.
Nyt tuli tuo raskas päivä, jolloin minun täytyi tunnustaa Duglorelle monenmoista, mitä ei ollut helppo saada sanotuksi.
Kun aamulla menin hänen luokseen, hän nyökkäsi minulle jo akkunasta iloisesti ja hellästi. Muutama askel vielä, ja olin hänen luonaan.
— Mutta kuinka somasti sinä osaatkaan pukeutua! huudahdin hämmästyneenä. — Tuo yksinkertainen puku pukee sinua vallan erinomaisesti.
Kehuvat sanani saivat tuon suloisen olennon onnellisena hymyilemään.
— Niin, jotain on selmattitar sentään oppinut Z'bindenin perheessä, sanoi hän leikillisesti.
Nyt hän asetti muhkean, leveälierisen olkihatun tuuheille, ruosteenruskeille suortuvilleen.