— Se maksoi aika paljon, jutteli hän, — mutta tahdoin esiintyä hyvinpuettuna sinun edessäsi.
Toivehikkaan juhlallisena ja tyynen iloisena hän seurasi minua ulos vilkasliikenteisille kaduille. Hiljaisena hän asteli siinä rinnallani liioin tarkkaamatta meitä ympäröivää melua ja touhua. Hänen hatun varjostamilla, raikkaan verevillä kasvoillaan oli iloinen ja luottavainen ilme, mutta hänen piirteissään ei ollut enää samaa vienoutta kuin Selmatt'in aikoina. Zweibrückenissä erotessammehan hän vielä oli ollut puoliksi lapsi. Nyt hän oli surujen kehittämä nuori nainen, ja hänen suuret, loistavat silmänsä kertoelivat kaihoisasta ikävöimisestä rakkauden luvattuun maahan. Hellän nöyrästi ne minua rukoilivat kertoelemaan itsestäni. Jännitettynä hän odotti mitä minulla olisi hänelle sanottavaa. Äkkiä hän kysyi: — Mutta, Jost, eikö sinun olisi pitänyt mennä työhön? — ja kuta kauemmaksi kaupungista ehdimme, sitä vakavammaksi kävi keskustelumme.
— Siksi et siis ole kirjoittanut minulle, Jost, että asiasi ovat huonolla kannalla, hän lausui mieli apeana ja syvään huoaten. — Sen huomaan kyllä, niin varovasti kuin koetatkin puhua. Ja syynä on kiihkeytesi, eikö niin? Levottomuuteni oli Jumalan itsensä herättämä, sillä minun piti tulla luoksesi. Paikatta sinä olet ja leivätön, poikaparka! En tahdo liioin urkkia, mitä on tapahtunut, vaan ainoastaan mitä nyt aiot tehdä. Jost, tuletko kanssani takaisin kotiin?
Hän hengähti syvään, mutta pelästyi, kun ei saanut vastausta.
Kävellessämme edestakaisin eläintarhassa sanoin morsiolleni kaikki sanottavani.
— Kotiin en voi palata, tunnustin hänelle sydän tuskan ahdistamana. — Piirikunnanesimies ja piirineuvosto tietävät Balmerin ja minun välieni rikkoutumisesta. Herrojen mielestä on hän toiminut aivan oikein, ja minä olen syypää kaikkeen. Olen saanut käskyn palata kotiin, ja juuri näyttääkseni etten ole heidän käskettävänsä olen sinne palaamatta. Nöyrryin aivan suotta Balmerin edessä, ja silloin lupasin itselleni etten tee sitä enää toiste. Ei, en aio nöyristellä Gauenburgin herrojen edessä! Ja mitä hyötyä siitä olisikaan? Sille, joka on menettänyt heidän luottamuksensa, he tekevän kotiseudun helvetiksi. Ken on ollut Gauenburgin raatihuoneella vastaamassa teoistaan, sen hyvä maine on mennyttä. Ei kukaan enää luota häneen, ei kukaan lähesty häntä avomielisesti, äänetön halveksiminen kohtaa häntä kaikkialla. Sellaisissa oloissa en voisi elää, Duglore!
— Jost, lausui Duglore mieli tyrmistyneenä, — miksi et voisi palata kotiin pää pystyssä? Oletko todella tehnyt jotain pahaa?
Huolestunut katse kohtasi minua hänen kyyneltyvistä silmistään. Oi, jos olisin voinut häntä lohduttaa! Kerroin hänelle kirjeestä, jonka vihan vallassa olin kirjoittanut piirikunnanesimiehelle ja piirineuvostolle.
Hänen päänsä vaipui alas kuin taittuneen kukan kupukka ja hän vaikeroi:
— Kuinka surullista, kuinka kauheata! Hallitusta olet vastustanut!
Mutta sitähän eivät muutoin tee kuin kaikkein katalimmat ihmiset.
Jos>t, rukoilen sinua, sovita tuo jälleen! Ihminen, joka on
irroittaunut synnyinseudustaan, ei voi tulla onnelliseksi!