Vienon rukoileva ääni, kalpean tyttöparan haikea pyyntö, kun hän siinä asteli rinnallani vieraalla maalla, tunki syvälle sydämeeni ja tuotti tuskaa. Mutta — tehtyä en saanut tekemättömäksi! Vaan Dugloren turmeltumattomaan mieleen eivät selittelyni pystyneet. Hän kävi tuskastuttavan äänettömäksi, ja päivällisateriasta hän ei maistanut palaakaan. Taistellen sisällistä taisteluaan hän istui silmät kosteina ja kädet ristissä. Minunkin sydämeni kävi yhä raskaammaksi ja minusta tuntui helpotukselta, kun hän kiihkeän liikutuksen vallassa pyysi minua viemään hänet satamaan, että hän saisi sanoa jäähyväiset eilisille matkatovereilleen, tuolle talonpoikaisperheelle.
— Duglore, lausuin arasti, — olen ajatellut että mekin läksisimme Amerikkaan. Meren tuolla puolen perustaisimme itsellemme rauhaisan kodin.
Hän tuijotti minuun huulet verettöminä.
— Ei, Jost, sopersi hän kuin unesta heräten, — sydämeni murtuisi, jos minun täytyisi lähteä Amerikkaan.
Ja väristys kävi hänen lävitsensä.
Nyt olin minäkin neuvoton, ja raskaina painoivat minua elämän huolet. Kuljimme vaieten katuja edelleen ja saavuimme satamaan. Siinä oli lähtöön valmiina suuri siirtolaislaiva, ja tummat savupilvet kohosivat sen piipuista siintävään ilmaan. Toimeliaina hyöriskelivät ihmiset jättiläisaluksen kannella Ja sen ympärillä. Maanmiehemme saapuivat käyden raskain, väsynein askelin.
— Seitsemänkymmentä vuotta olen elellyt vuortemme keskellä' Ja nyt minun täytyy lähteä meren toiselle puolen kuolemaan, napisi ja vaikeroi isoisä Dugloren puoleen kääntyen: — Eikö honka olisi voinut murskata minua alleen ennen lähtöäni! Parempi se olisi ollut! Eikä tämä matka edes olisi ollut tarpeenkaan, jos poikani olisi hoitanut taloansa kunnollisesti.
Ja lapset turvautuivat tuohon yrmeään, valkotukkaiseen vanhukseen kuin linnut, jotka eivät myrskyssä tiedä minne paeta, ja vanhemmat ojentelivat alakuloisina ja hiljaisina tavaroitaan laivamiehille. Vihdoin, vihdoin oli kello Viisi! Nyt peittyivät laituri ja virta ja auringossa hohtavat rakennustenpäädyt savuun, joka yhä mahtavampina pilvinä tuprusi ilmaan, rautaportaat vedettiin maalle, ketjut kalisivat, lähtölaukaukset ammuttiin, ja laiva läksi suhisten liikkeelle. Kädet ristissä taivasta kohden kohotettuina seisoi epätoivoinen vanhus. Vielä viimeiset hyvästit, viimeiset huiskutukset!
Tuo näytelmä oli tehnyt lopun Dugloren voimista.
— Saata minut majatalooni, pyysi hän.