Hervotonna hän nojasi käsivarteeni.
— Nuo kurjat ihmisparat! toisti hän matkan varrella pari kertaa kuin poissa suunniltaan. — Ei: Jost! Amerikkaan menon jätämme mielestämme!
Ehdittyämme turvapaikkaan, tuohon peräti vanhanaikuisesti sisustettuun huoneeseen, joka Duglorella majatalossa oli hallussaan, hän päästi kyyneleensä valloilleen. Nyyhkyttäen kietoi hän äkkiä kätensä kaulaani.
— Oi, Jost, tuo mitä minulle kerroit vihloo tuikeasti sydäntäni. Jost, elä mene pois, jää luokseni, rukoili hän tulisesti.
Ja hän värisi ja vavahteli ja nytkähteli, kuin kuolema olisi ollut käsissä. Kouristaen käsiäni hän kysyi:
— Tai olisiko parempi, rakas Jost, jos palaisin hiljaa jälleen kotiin enkä sanoisi kenellekään missä olen ollut? Mutta enhän voi lähteä luotasi. Tuotan sinulle niin paljon huolia, ja sinulla oli niitä jo ennestäänkin yllin kyllin. Eikö niin, oma Jostini?
Tuo kuului avuttomalta kuin lapsen ääni.
Vavahtelevin sormin hän hyväili poskiani, vaikeroiden purki hän tunteensa ilmoille. Mieli haikeana ja syvästi järkytettynä pusersin Dugloren vasten poveani ja vastasin hänen arkaan hyväilyynsä palavilla suuteloilla. Toivoton tuska ja uuteen eloon elpynyt rakkaus yhdisti nuoret, kovaa kokeneet sydämet, päivän huolet ja kärsimykset hukkuivat lemmenyöhön, joka ei tiennyt harkinnasta ja punnitsemisesta, ei rukouksista ja vastustelusta, vaan jossa sielu autuaallisena suli sieluun. Se ei ollut kevytmielisyyttä, vaan nuoren ihmisparin epätoivoista onnenkaihoamista, kun se voimatta enää keksiä mitään neuvoa maailmassa, tunsi omistavansa vain rakkautensa ja kiihkeän verensä. — Jost, mitä olemmekaan tehneet! Häpeen Jumalan ja ihmisten edessä! kuiskasi Duglore hellyyttä hehkuen. — Mutta jos sinä elät, niin elän kanssasi, jos kuolet, niin kuolen kanssasi, jos menet Amerikkaan, niin seuraan sinua sinnekin. Kun vain saan olla luonasi! Missä sinä olet, siellä on minun kotini, olen uskollinen vaimosi, enkä erkane sinusta ennenkuin viimeisellä hengenvedollani.
Suloisia ja helliä, yleviä ja pyhiä sanoja sopersi toinen toiselleen, kunnes yö jo alkoi väistyä koittavan päivän tieltä.
* * * * *