Alakuloisena laskin toissa yönä kynän kädestäni, Ja eilen en lainkaan kirjoittanut. Nämä muistelmat vain repivät auki vanhat haavat! En tiedä jatkanko niiden kirjoittamista ja mikä tulee näiden lehtisten kohtaloksi, kun ne ovat valmiit.
Jos ne kerran joutuvat sinun käsiisi, rakas Hannu Stünzi, niin rukoilen sinua hartaasti: Elä tuomitse Duglorea, elä heitä häntä ainoallakaan kivellä! Koeta ennakkoluuloista vapaalla mielellä käsittää, kuinka hänen »lankeemuksensa», kuten sanoisivat poroporvarit, johtui noista päivistä ja vuosista, jolloin hän vaelteli sydän murheissaan kuin janoovan Haagarin! Silloin lorisi vesi hiedikossa! Hän joi, ei inhimillisen, vaan jumalallisen oikeuden nojalla. Janoon nääntyvältä ei mikään kaivo ole kielletty, isoova saa käydä käsiksi pyhiin leipiin. Duglore isosi ja janosi onnea!
Mitä itseeni tulee, niin ei tuntoni minua soimaa tuon hetken takia. Kihlatulleni, joka onnettomuuden murjomana epätoivoissaan haki lohtua luonani, olin velkaa oman itseni. Sydämetöntä, raukkamaista olisi ollut kieltää häneltä mitään!
Muutoin on Hannu Stünzillä itsellään, kuten eilen minulle sähkötti, haikeita huolia. Tuo nuori zweibrückeniläinen karjakauppias Böhninger, joka on Gottlobeen ihastunut, on Melchi Hangsteinerin luona pitkällä vierailulla, muka auttaakseen tätä ulkotöissä, hän kun tänä talvena on sairastellut. Itse asiassa lienee tarkoitus vain valmistaa vieraalle tilaisuutta kosiskella Gottlobea hänen istuessaan illoin rukkinsa ääressä kehräämässä.
Pelkään Gottloben saavan kovia kokea. Hangsteiner koettaa varmaankin käyttää pakkoa. Millaista vahingoniloa hänelle tuottaisikaan, kun tietäisi minun saavan toivottomalta, rakastuneelta Hannu Stünziltä kuulla Gottloben ja karjakauppiaan avioliiton olevan ratkaistun asian. Ei, pelokas Hannuni, Gottlobe ei kuulu niihin, jotka vaihtavat elämänsä onnen herneruokaan. Hänelle on luonto suonut taidon tajuta miehen todellisen arvon, ja olen siksi levollinen hänen suhteensa.
Ei, se ei ole totta! En ole niin levollinen kuin minun tulisi olla. Haluaisin jalopeuran tavoin murtautua ulos lumihäkistäni saadakseni toimia! Oi, jospa kevät jo olisi käsissä! Hiljaa, hiljaa, raju sydän! Ryhdyn taas kirjoittamaan, muutoin tulen levottomuudesta raivohulluksi täällä vuorellani.
XVIII.
Hampurin katot hohtivat kesäaamun kirkkaassa auringonpaisteessa. »Nuku, Glore, lepää kärsimyksistäsi ja onnen huumeesta!» Suutelin armastani. Hän hymyili unessa ja kurotti silmät ummessa kätensä minua kohden. Puoleksi heräten hän painoi sormeni huulilleen. Se oli siunauksen toivotus päivää varten! Ovessa katsoin vielä taakseni. Niin, hymyile vain, lapsiparka! Menen hankkimaan itselleni työtä ja meille molemmille leipää, onnea, päivänpaistetta! Jost Wildillä on enemmän tarmoa ja mielenylevyyttä kuin vallanpitäjät siellä kotona luulevat. Hän tietää velvollisuutensa ja uhraa viimeisenkin veripisaransa rakastettunsa puolesta!
Kaupungin kaduilla vallitsi liike ja touhu, aamuhetken kiireellinen, raikas toimeliaisuus. Jokaisella, joka riensi noiden pitkien, korkeiden talorivien keskitse, oli päämääränsä, työnsä, velvollisuutensa, leipänsä. Tuossa suuressa kaupungissa, jossa tarvittiin niin lukemattomat kädet työhön, täytyisi sitä riittää minullekin. Tyytyväisin mielin ajattelin monipuolisia tietoja, joita olin omistanut itselleni Balmerin kauppahuoneen palveluksessa, leikkasin Hampurin lehdistä ne paikantarjoukset, jotka minusta ansaitsivat huomiota, sekä ilmoituksia muutamista tuollaisista toimistoista, jotka korvausta vastaan avustavat kauppa-alalla työskenteleviä nuorukaisia, ja läksin matkaan vakuutettuna että löytäisin toimen, jonka avulla voisin valmistaa Duglorelle ja itselleni pienen onnelan.
Olin liikkeellä aamusta iltaan, kiersin kaupunkia Hohenfeldestä Altonaan saakka, käyden tarjoutumassa palvelukseen noissa lukuisissa kauppahuoneissa, jotka tarvitsivat apulaista, ja minusta tuntui kuin kauppiaat aina aluksi olisivat olleet suosiollisia minua kohtaan. Mutta niin pian kuin heidän kysymystensä johdosta olin tehnyt selkoa entisestä palveluksestani, kääntyivät asiat toiselle tolalle. — Sepä ikävää! Sille, joka on joutunut pois Balmerin kauppahuoneen palveluksesta, ei meilläkään ole paikkaa, kuului aina mielipahalla lausuttu vastaus. — Jos teillä edes olisi todistus sieltä! — Toiset taas sanoivat: — Wildi! Missäs tuo nimi onkaan näinä päivinä ollut mainittuna? — En uskaltanut auttaa heitä jäljille. Ne, jotka itsestään muistivat sanomalehtien kertomuksen väärinpeluuta koskevasta oikeusjutusta, sanoivat nuhtelevasti: — Kuinka uskallattekaan tarjoutua meille palvelukseen? Luuletteko että tänne sopii tulla suoraa päätä oltuaan oikeuden kanssa tekemisissä!