Masentuneena palasin illalla Dugloren tykö. Näytti siltä ettei minun kätteni työtä tarvittu tuossa maailmankaupungissa, ettei siinä riittänyt minulle mitään raha-ansiota. Duglore, joka ei ollut uskaltanut lähteä yksin kaupungille liikuskelemaan, oli ikävöiden odottanut minua. Koko hänen olentonsa henki hiljaista, arkaa onnea, joka tuskin uskaltaa ilmaista olemassaoloansa. Mutta kesäillan sulous vuodatti rohkeutta hänen rintaansa ja hän kävi vähitellen hilpeämmäksi.
— Jost, hymyili hän, — en ymmärrä enää, kuinka eilen, kun tuo talonpoikaisperhe täältä läksi, voin olla niin kauhistuksissani ja epätoivoissani. Tänään olen vain iloinnut siitä että olen luonasi ja ettemme enää koskaan eroa. Sinä ohjaat minua Jumalan avulla oikeata tietä!
Hellänä hyväili minua hänen tummain silmiensä katse, yhdessäolon suloisuus täytti koko hänen mielensä. Epätoivon myrskyä oli seurannut autuaallinen luottavaisuus.
Toiveet heikompina kuin edellisenä päivänä läksin seuraavana aamuna jälleen tuolle karvaalle paikanhakumatkalle. Vaellusretkelläni jouduin monelle paikalle, missä olin Bigin kanssa käyskennellyt. Entä jos hän äkkiä sattuisi tielleni? Ei, Jumalan tähden, se ei saisi tapahtua!
Duglore ja Big! Noita molempia luontoja ei käynyt toisiinsa vertaaminenkaan. Ne olivat vastakohtia kuin päivä ja yö. Duglore oli ylämaiden päivän kaltainen, joka kirkkaana ja rauhaisana se saapuu honkain latvojen takaa iloksi kukkuloiden ja laaksojen vienoille, viattomille kukkasille. Big oli kuin tähtimaailmoiden koristama salaperänen yö, joka käy sitä käsittämättömämmäksi, kuta runsaammin valosoihtujansa sytyttelee. Duglore oli olento, jonka sielun äärimäiseen syvyyteen voi luoda katseen, kuin kristallikirkkaan vuorijärven pohjaan, Big oli meri, jossa syvällä mittaluodilta kätketyissä kuiluissa salaisuudet sädehtivät.
Mielen ja tunnon rauhan, ne löytäisin Dugloren rinnalla!
Nuo mietiskelyt hukkuivat päivän huoliin. Minun oli jälleen vieminen Duglorelle tuo mieltälannistava viesti, ettei minulle ollut tarjona muuta paikkaa, kuin muudan tuota lajia, johon tyytyäksensä täytyy olla tottumuksen tylsistyttämä tai epätoivoon vajonnut.
Kiiruhdin tavaralaiturille ja hain käsiini nuo muutamat tuttavat, jotka siellä olin saanut niihin aikoihin, jolloin tuon tuostakin olin mukana kuljettamassa Balmerin lastialuksia. Tapasin siellä sisäsataman luona Jürg Rungholtin, tuon minulle suopean hampurilaisen, joka oli pienen laivanvarustusliikkeen työntarkastaja. Kun muutamin sanoin esitin tuolle vantteralle, leveänaamaiselle, päivettyneelle merimiehelle tilani ja kuinka suuresti olin työnansion tarpeessa, hän vastasi hyväntahtoisesti ja osaaottavaisesti:
— Olen monasti miettinyt, että millähän kannalla teidän asianne nykyisin ovat, herra Wildi. Ne ovat siis huonolla kannalla. Ja morsian lisäksi täällä! Tuhat tulimaista, teidän täytyy saada työtä mistä hyvänsä!
Tuo vakaumus saattoi hänet niin vilkkaalle tuulelle, kuin hänen levollisella luonnollaan oli mahdollista. Hän kääntyi isännistönsä puoleen ja tuli puolen tunnin jälkeen tarjoamaan minulle apulaislämniittäjän paikkaa eräällä rannikkovesiä kulkevalla lastilaivalla. Melkein häveten hän minulle tarjosi tuota alhaista paikkaa. Mutta — hukkuva tarttuu oljenkorteenkin. Tällä kertaa ei minua haluttanut olla ylväs Jost Wildi, vaan kiitin häntä ystävällisesti hänen vaivannäöstään ja sanoin että olin tuumiva asiaa morsioni kanssa.