— Tulkaa huomenna iltapäivällä morsionne kanssa lankoni luo Ottenseniin tuomaan minulle tietoa päätöksestänne, pyysi Rungholt. — Mutta nyt tuli mieleeni muuan tuuma. — Siellä on puutarhan päässä talonpoikaistalo, joka aiotaan repiä maahan, ja siinä te voisitte morsionne kanssa asua halvasta hinnasta. Lankoni ja sisarenihan pitävät teistä, ja maaelämään tottuneesta morsiostanne varmaankin olisi hauskempaa asua siellä kuin kaupungissa.
Rungholtin lämmin ystävällisyys tuotti lohtua mieleeni, ja kun hieman arasti ryhdyin Dugloren kanssa puhumaan lämmittäjänpaikasta, ilahdutti minua nähdä kuinka järkevästi hän harkitsi tuota työnansioon tarjoutuvaa tilaisuutta.
— Tosinhan minun tulee haikean ikävä, kun olet poissa, kuiskasi hän, — mutta rakkaus auttaa minut kestämään sen.
Sunnuntaiaamuna menimme erääseen Hampurin kirkoista. Jumalanpalvelus rauhoitti Duglorea ja saattoi hänet juhlalliselle mielelle. Varsinkin liikutti häntä huomio että seurakunta siellä lauloi samoja virsiä kuin kotiseudullammekin, ja kaupunki ei nyt enää tuntunut hänestä niin haikean vieraalta. Myöskin olo puutarhurin perheessä, jossa vietimme iltapäivän tutunomaisesti keskustellen olutlasien ääressä Rungholtin ja talonväen kanssa, rohkaisi häntä.
— Vaikka tuskin ymmärrän sanaakaan heidän puheestaan, hymyili hän, — niin huomaan kumminkin heidän sydämellisestä naurustaan, että he ovat hyviä ihmisiä.
Seuraus vierailustamme oli että puutarhan päässä sijaitsevasta talonpoikaismajasta, joka vihreine ympäristöineen edusti entisaikaa uusien punaisten tiilirakennusten keskellä, tuli meidän yksinkertainen, hauska kotimme, Dugloresta puutarhuriperheen apulainen ja minusta lastilaivan lämmittäjä.
Tietysti en voinut pitää tointa, jossa minun oli laivan tulisijan ääressä kestäminen melkein sietämätöntä kuumuutta, muuna kuin väliaikaisena, johon tyydyin siksi kuin parempi olisi saatavissa, vaan olinhan nyt sentään monien arveluttavien harhailujani jälkeen rehellisessä työssä, ansaitsemassa leipää itselleni ja Duglorelle. Mitäpä siis siitä, jos käsiäni monasti pakotti, hiilten lapioimisen takia, jos hehkuvia poskiani pitkin valuva hikivirta minut laihdutti luuksi ja nahkaksi, ja vaatteet väljinä riippuivat ympärilläni! Ja keskeyttiväthän tuota rasittavaa palvelusta ne onnelliset päivät, jolloin laivamme palasi Hampuriin ja sain viettää Dugloren seurassa pari tuntia tai koko illan. Lohduttaen siveli silloin lemmittyni armas kätönen otsaani, ja hänen juttelunsa sai minut unohtamaan kestämäni rasitukset.
— Alan jo vähän ymmärtää näiden ihmisten puhetta, kertoi hän. — He ovat tyytyväisiä työhöni ja kohtelevat minua lempeästi ja ystävällisesti. Tänään olen koko päivän leikannut kukkia. Nyt meilläkin on kukkia huoneissamme. Eikös se ole ihanaa työtä? Mutta, Jost, kuinka olenkaan iloinnut paluustasi!
Hän painautui poveani vasten aran hellästi ja loi silmänsä Maahan häntä suudellessani.
— Entä koti-ikävä, Glore? kysyin hänen tukkaansa hivellen.